What a week!

Viikon kirjaset, olkaa hyvät.

• Maureen Callahan: Poker Face. The Rise and Rise of Lady Gaga Tämä on se sama vihastuttava, pahansuopa kirja, jonka luin suomeksi muutama viikko sitten. Tekstin kieli paransi mielipidettäni vain marginaalisesti - oli kieli mikä tahansa, Callahanin iva ja perustelemattomat argumentit ovat raivostuttavia. Kirja sisältää hyvin vähän, jos lainkaan, uutta tietoa Gagasta ja on kirjoitettu niin ilkeällä, ivaavalla tyylillä, että on miltei mahdotonta lukea teosta loppuun vihaamatta kirjoittajaa hänen kirjoitustaidottomuutensa, aiheesta toiseen ilman minkäännäköistä siltaa pomppimisen ja selittämättömän Gaga-vihansa takia. Miksi kirjoittaa kirja ihmisestä, josta ei pidä lainkaan? Ja kun Callahan kerran mainostaa olleensa Pulitzer-ehdokas, odotin häneltä ehdottomasti parempaa kielenkäyttöä, paljon objektiivisempaa näkökulmaa ja parempaa lähteiden käyttöä (yksi hänen päälähteistään, se eniten käytetty, on hänen oma vanha lehtiartikkelinsa! Mikä ihmeen lähde se on? Ja vaikka katsoisinkin sitä sormien läpi, on lähteiden määrä ja laatu silti epäilyttävä...). Enkä sano tätä siksi, että pidän Gagasta ja inhoan nähdä hänet näin väärinkäsitettynä ja -kirjoitettuna. Sanon sanottavani, koska kirja on kuin happoa ja huonosti tehty. Callahan saisi hävetä. Teos ei ole edes kirjaston varausmaksun arvoinen; ainoa hyvä asia teoksessa on kaksi valokuvaliitettä, mutta niidenkin kuvatekstit ovat raivoa herättäviä pettymyksen aiheita. Todellakin kamala kirja joka kantilta. Jos haluat lukea Gagasta ja nähdä hänen kuviaan, käy verkossa jollakin luotettavalla fanisivustolla - saat samat totuudenpalaset ja tiedonnypykät ilman kaikkia väärinymmärryksiä ja inhoa.
• Sir Arthur Conan Doyle: His Last Bow Olen nyt lukenut kaikki canon-Holmesit, kaikki. Kuinka karmeaa. Kaikki muut tarinat tässä teoksessa ovat samankaltaisia kuin mitkä tahansa muut Holmes-novellit, paitsi nimikkonovelli. Sen alaotsikko on 'An Epilogue of Sherlock Holmes' ja se on kronologisesti viimeinen Holmesin seikkailu. Mikään sen sisällössä ei erota sitä aiemmista tarinoista, paitsi Conan Doylen harvoin käyttämä kaikkitietävä kertoja (kuinka outoa lukea Holmesia, jossa Watson ei ole kertojana!) ja ne suloisenkatkerat huomautukset, joita kaksi sankariamme vaihtavat keskenään tavatessaan pitkästä aikaa. Holmesin huoleton pyyntö puhua hetki kahden Watsonin kanssa, koska ne saattavat olla viimeiset sanat, jotka he sanovat toisilleen, sai minut melkein itkemään. Kirjan ja tarinan loppu (sillä His Last Bow on kirjan viimeinen seikkailu) kirvoitti myös kyyneleet silmiin, sillä mikään siinä ei ole merkittävää tai tavallisesta poikkeavaa - se on vain yhden seikkailun loppu, ja lukija saattaisi pelkän tekstin perusteella hyvin olettaa, että parivaljakko jatkaa ihanaa yhteistyötään seuraavalla sivulla aivan kuin ennenkin. Täydellinen loppu ajattomalle, kuolemattomalle parille. Jokainen sherlockian (suomentakaahan tuo nimike minulle!) arvostaa ja rakastaa kirjaa varmasti, ja lopulle nostan kehuhattuani aivan vilpittämän ihastuneena. Sherlock Holmes ansaitsee juuri sen, eikä yhtään vähempää, ei luojaltaan eikä meiltä lukijoilta. Kiitos ihanista hetkistä kanssanne, Holmes ja Watson.
• Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus Yksi Christien tunnetuimmista töistä, olen varma, eikä ihmekään. Vaikka tiesin, kuinka teos loppuu, koska olen lukenut tämän jo pari kertaa ja tämä tuli TV:stä juuri elokuvana, olin silti hämmästynyt, ja muistan, kuinka hämmentynyt olin ensi kertaa teokseen tutustuessani: olin juuri nähnyt kaikki todisteet ja osan Poirot'n päättelyistä, ja silti lopputulos vei maton jalkojen alta. Teos on myös täydellinen esimerkki suljetun huoneen murhasta ja paljastuksista á la Christie, ja rakastan sitä, kuinka kaikki todistusaineisto kerrotaan myös lukijalle, jotta lukija voi itse keksiä loppuratkaisun - minä onnistun siinä hyvin, hyvin harvoin, mutta kenties älykkäämmät lukijani onnistuvat useammin. Eikö se tunnukin mahtavalta? Täysin Poirot'ta lukemattomalle en suosittelisi tätä teosta ensimmäiseksi lukemistoksi, sillä ehdottaisin mieluummin, että lukija tutustuu ensin Poirot'hon* muiden herran seikkailujen kautta (esimerkiksi The Mysterious Affair at Styles, joka oli ensimmäinen julkaistu Poirot-tarina) ja vasta sitten lukee tämän teoksen, jotta osaa täysin arvostaa salapoliisin työtä ja loppuratkaisun ihmetystä. Tarina on kyllä kenelle tahansa mahtava ja miljöö on aivan loistavasti keksitty ja esitelty, ja kuka nyt ei rakastaisi pientä, pyöreää belgialaistamme, jolla on muhkeat viikset ja ahkerat harmaat aivosolut? Hastings, mon ami?

*Olen repinyt ääntämisohjeeni David Suchetin tähdittämästä sarjasta, joten korjatkaa ihmeessä, jos taivutan nimen aivan päin mäntyjä!


Kaiken kaikkiaan, jos Gaga-kirja ei olisi ollut niin kamala sisällöltään, olisin ollut muikean tyytyväinen viime viikon lukemistoon. Sekä Holmes että Poirot ovat kärkisijoilla kirjallisten ystävieni listalla.

Ja jotta tämä merkintä ei olisi vain omaa pälätystäni, kysyn teiltä tällä kertaa: mikä tai mitkä ovat kamalimpia kirjoja, jotka olette koskaan lukeneet? Mikä teki siitä/niistä niin kamalan?