Töttöröö.

Luen usein blogeista ja artikkeleista paheksuntaa siitä, kuinka televisio ja elokuvat vievät ihailijoita kirjoilta. Ikään kuin ihminen ei muka voisi pitää elokuvista ja lukea silti myös kirjoja...

Tuntuu siltä, että nämä paheksujat unohtavat kolikon toisen puolen - kenties jopa tahallaan.

Ihastuin itse vuonna 2007 YLEn näyttämään Kotiopettajattaren romaani -minisarjaan ja ahmin teoksen innolla heti sarjan nähtyäni. Myöhemmin sarjan tullessa uudelleen televisiosta hehkutin sitä niin, että äitini ja siskonikin katsoivat sitä (ja jäivät koukkuun). Ilahduttavinta oli kuitenkin se, että siskoni pyysi kirjaa lainaan voidakseen lukea sen.

Teini-ikäinen, lähinnä meikeistä, vaatteista ja ulkonäöstä välittävä sisareni tahtoi hienon minisarjan ansiosta lukea kirjan, jota oli aiemmin haukkunut tylsäksi!

Ja katsokaa vain tilastoja esimerkiksi elokuvasarjojen Harry Potter, Twilight ja Nälkäpeli jäljiltä. Moni on innostunut elokuvasta pidettyään lukemaan myös alkuperäiskirjan, tykästynyt siihen ja alkanut lukea enemmänkin huomattuaan kirjojen olevan paljon muutakin kuin tylsiä, kuivia luentoja.

Sitä paitsi välillä on mukava katsella valmiiksi visualisoitua kerrontaa. Toisinaan taas on mukavampi kuvitella ne itse. Tilanteet ja olotilat vaihtelevat, miksei siis myös se medium, jolta hakee viihdykettä ja informaatiota?

Voisimmeko siis please lopettaa elokuvien ja televisiosarjojen parjaamisen ja keskittyä niiden hyviin puoliin?
Minun mielestäni mikä tahansa, mikä inspiroi edes muutamaa ihmistä tarttumaan uuteen tuttavuuteen kirjaan, on hyvä asia. Ei; se on hieno asia.

... Kirjoittaa ihminen, joka odottaa käsiään taputellen postissa kotiin saapuvaksi Harry Potter Wizard's Collection -boksia. Heh.

Kissoja tytöille

Viikon kirjoina on tällä kertaa kevyttä, nopsaan lukaistavaa viihdettä. Nopeita ovat siis arviotkin, ainakin tällä kertaa.

• useita kirjoittajia: Vain tytöille Nuoremmille tytöille suunnatun kirjakerhon tarjonnasta poimittu koelukukirja, jonka lukaisin eräs ilta, kun uni ei tullut ja mitään kovin järkevää lukemista en jaksanut esitellä silmilleni. Teos koostuu lyhyistä novelleista ja useista testeistä (muun muassa "Kuinka hyvin tunnet ystäväsi?" ja "Mikä on poikakertoimesi?"), ja loppupuolelta löytyi useamman sivun pituinen agony aunt -palsta, jonka käsittelemät ongelmat olivat mukavan monipuolisia. Jos olisin murrosikäinen tyttö, pitäisin kirjasta varmasti kovasti. Teoksen sisältö ei ole saarnaavaa, mutta painotti omana itsenä olemista ja hyvän asenteen ja käyttäytymisen tärkeyttä. Teos on toivottavasti ikätovereilleni ja vanhemmille aivan turhaa luettavaa, mutta suosittelen mielelläni kirjaa ala-asteikäisille neitosille. Hyviä vaikutteita pitää antaa lapsille silloin, kun he niitä vielä imevät itseensä ilman mukinoita, ja tässä teoksessa on paljon hyvää. Kenties muutama lukija pelastuu pissistymiseltä tämän ansiosta!
• Simon Tofield: Simonin kissa Olen lukenut kirjan jo aiemmin, mutta nappasin sen silti uudelleen kainaloon kirjastoreissulla. Simonin kissan seikkailut selaa suuresta sivumäärästä huolimatta nopeasti, sillä kuvat ovat sivun kokoisia eikä koko teoksessa kukaan sano sanaakaan. Juuri puhumattomuudesta (tai maukumattomuudesta) syntyy sarjakuvan suloinen viehättävyys; Tofield luo taidokkaasti kuvaa elämäniloisen, ruoalle person kisun elämästä ja seikkailuista (hemmetin kiusaavat linnut pihalla...) ilman maukaustakaan. Karvinen ja muut sarjiskisut ovat jokainen omalla tavallaan yhtä ihania, mutta Simonin kissassa viehättää ehkä eniten sen realistisuus. Kisuun samastuu silti hyvin sen ihmetellessä elämää aina tyhjästä ruokakupista (!) ulkomaailman outouksiin, samoin kuin Simoniin itseensä hänen tuskastellessaan omalaatuisen karvaturrin joskus ihmissilmään älyttömiltä näyttäviä touhuja. Sympaattinen, suloinen ja hauska kokoelma niinsanottuja snap shotteja kissanomistajan - ja kissan itse, tietenkin! - elämästä.

Tällä hetkellä kesken on ei niin nopeita luettavia, eli pääosin edelleen samoja kirjoja kuin aiemmissa viikon kirja -merkinnöissä: Jane Eyre (ah!), And Another Thing... (hmm...) ja Näe ja koe: Irlanti (eniten vituttaa peruuntunut matka).
Posti tosin toi viime viikolla kauan himoitsemani Harry Potter: Page to Screen -piplian, jota olen jo selaillut kuola lähes kirjaimellisesti suupielestä valuen. "Vesileimatut sivut!" oli ihastunut ensireaktioni. Kaunis, järjettömän iso kirja ja sisällöltään rikas ja hyvin kirjoitetun oloinen! Toivottavasti pääsen pian uppoutumaan teokseen kunnolla.

Touch the sky

150. merkintä! Jee. Olen jaksanut tämän kanssa enemmän kuin melkein mitään koskaan...

Näin vihdoin viimein torstaina jo kaksi vuotta innolla odottamani Disney Pixarin animaatiouutuuden Brave. Käytän elokuvasta sen originaalinimeä, koska seuralaiseni ja minä olimme molemmat vakaasti sitä mieltä, että kyseinen leffa tulee katsoa originaalina eikä dubattuna. (Disneyn animaatioelokuvat ovat kyllä lähes kaikki loistavasti dubattuja niin käännösten kuin sanaleikkien osalta, joten en valita - skottiaksentit Bravessä oli vain pakko saada kuulla!)

Olin ennen elokuvan Suomen ensi-iltaa ajatellut jostakin syystä aina, että Brave suomennettaisiin muotoon Rohkea.
Kuten jokainen on varmasti huomannut, elokuva saikin nimekseen Urhea.

Suuri hatunnosto suomentajalle! Pidän sanasta urhea enemmän kuin rohkea, varsinkin elokuvan tarinan huomioon ottaen. Sanoilla on varsin suuri nyanssiero, vaikka niitä toistensa synonyymeina voikin vallan hyvin yleensä käyttää.

Minulle rohkea on sellainen, joka syöksyy taistoon pelkäämättä.

Urhea taas on se, jonka polvet tutisevat niin, ettei pystyssä meinaa pysyä, ja joka silti syntää myös taisteluun.

Animaation nähneet ovat luultavasti samaa mieltä kanssani, että urhea kuvaa Meridaa (ja hänen äitiään) paremmin kuin rohkea, jota voisi hyvin käyttää kuvailemaan elokuvan hullunhauskoja mieshahmoja.
Olin todella vaikuttunut elokuvan loppupuolella, kun Mor'du iskee Meridan maahan ja karjuu kalmanhajuiset leuat levällään, ja Merida kirkuu kauhusta. Juuri sellaista reaktiota hakisinkin siihen tilanteeseen, mutta elokuvien sankarit usein vain pyristelevät pois pihaustakaan päästämättä.

Merida ei ole rohkea, hän on itsepäinen teini - mutta hän on myös urhea.

Kahden vuoden jännittynyt odotus, joka kulminoitui tyhjässä elokuvateatterissa (kannattaa mennä elokuviin torstaiaamupäivänä, saa yli sadan hengen salin itselleen ja kaverilleen) mainosten aikana järkyttyneenä seuralaiseltani kysymääni "... Mitä jos tää on huono?!" ja hetkeä myöhemmin innostuneeseen käsientaputukseeni...
Brave oli kaikkea, mitä odotin, ja enemmän. Kiitos, Disney Pixar ja suomentaja.

DVD:n aion katsoa myös suomeksi, mutta tuskin ihanaa skottimurretta saadaan käännettyä, vaikka dubbaus muuten loistokasta olisikin.


Loppuun vielä lisähehkutus: kävimme ystäväni kanssa Hesburgerissa elokuvan jälkeen, ja katselimme elokuvatrailereita keskustelun lomassa, joten innostuimme puhumaan myös sankarielokuvista ja Batman-elokuvan ammuskelusta - olisiko Brave-elokuvaan sitten pitänyt varautua jousipyssyin? Ystäväni kertoi innoissaan The Avengersin Hawkeyen jousiammunnasta ja hahmon hienosta, pyörivästä nuoliviinestä (tässä kohtaa Hesburgerin pahvimuki toimitti viinen virkaa tyylikkäästi). Sana viini ei vain tullut kaverini mieleen, joten hän sanoi "... Mikä se sana on? ... Quiver?" Vastasin heti innokkaasti, "Viini." "Just se!" ja keskustelu jatkui.
Tykästyin todella paljon hetkeen jostakin typerästä syystä. Pidän siitä, että keskustelu toimii, vaikka kaikki sanat eivät aina löytyisikään, tai vain väärillä kielillä. Tai vaikka välillä puhuttaisiin aivan ristiin tai hukkuisi viime aikoina viljelemiini kielikuviin ("Ku on huono päivä ni oon merenneito ni en huku siihen pahan olon myrskyyn...").
Tai jopa silloin, kun lähetän innostuneen ilahtuneen "kiitos tästä!" -tekstiviestin skottienglanniksi, ja saan takaisin hämmentyneen viestin "Ööh jees jees veri kud xD nyt meni hieman ohi :D".


Ollaan urheita! Viikko, päivä tai vaikka hetki kerrallaan.
Ihanat kirjat, ilahduttavan upeat elokuvat ja ennen kaikkea rakkaat ystävät auttavat pysymään pystyssä.
Huonoina hetkinä voi karata Jane Eyren luo Thornfieldiin tai sukeltaa vaikka Pienen merenneidon kanssa aaltoihin siis~.

Tuotteistetaan kaikki!

Kuulin vasta tänä maanantaina, että Suomalaisesta kirjakaupasta saa pussilakanasettejä. Rikon lauseen osiin, että se varmasti painottuu oikein. Kirjakaupasta. Saa. Pussilakanasettejä.

Meneeköhän tämä kohta siihen, että kirjat pitää tilata internetin kautta, kun itse kauppa on täynnä Angry Birds -lakanoita ja Tiimarista tuttuja korunrakentelupaketteja?

Oheistuotteiden myynti on mielestäni sallittavaa ja jopa suotavaa silloin, kun tuotteilla on selkeä yhteys kaupan päämyyntitavaraan, eli tässä tapauksessa kirjoihin. Fingerpori-lahjapussit ja sitaateilla koristellut kangaskassit sun muut sopivat mielestäni mainiosti kirjakaupan valikoimaan, kunhan niitä itse teoksiakin löytyy hyllyistä.
Sietäisin kai jopa kirjallisuusteemaisia pussilakanoita juuri yllämainitusta syystä.

Angry Birds -pussilakanoita en ymmärrä.
Kyllähän Angry Birds -tuoteperheestäkin löytyy kirja jos toinen, mutta alkuperäinen tuote on mobiilipeli.

"No, mutta! Myydäänhän kirjakaupassa lautapelejäkin!"

 Totta, totta. Mobiilipeli on kuitenkin eri asia; se on ostettavissa vain älypuhelimien omista sovelluskaupoista, eli sitä ei edes etsimällä löytäisi kirjakaupan hyllystä. Sen alkuperäinen ilme ei ole kirja tai mikään sinne päinkään.

Angry Birds -lautapelejä (jos sellaisia edes on, en ole aivan varma asiasta) saisi mielestäni myydä kirjakaupassa, jos sinne kerran on lautapelejä muutenkin laitettu myyntiin - tosin kysymys kuuluu edelleen: miksi kirjakaupassa on lautapelejä myynnissä?

Niin vihaisia lintuja kuin muita pelejä ja vehkeitä ja korusettejä ynnä muita saa kaikista hyvinvarustelluista marketeista; miksi kirjakaupan pitää uhrata huomattava osa rajallisesta tilastaan niille?

Kirjakaupan pitäisi mielestäni keskittyä myymään kirjoja, vihkoja, kyniä, tarroja, kortteja ja sen sellaisia - askartelutarvikkeetkin ovat hieman kyseenalaisia, mutta kätevästi saatavilla kaupasta kirjaostosten ohella.
Minä ainakin menen kirjakauppaan ostamaan kirjoja, muistikirjoja, kyniä, toimistotarvikkeita, kortteja ja tarroja - tässä järjestyksessä. Liikkeen nimikin on kirjakauppa.
Tuntuu melkein, että kirjakauppojen oheistuotemyynti on virhemarkkinointia: lintulakanoita kaivatessani suuntaan ilman miettimistä ensimmäisenä esimerkiksi Prismaan tai Citymarketiin, enkä varmasti ole ainoa.

Mikäli asiaankuulumattomat oheistuotteet veisivät vain pienen nurkan kaupan tilasta, asia olisi kenties helpompi niellä. Tällaisenaan, joskus jopa puolet pienen kaupan fyysisestä liiketilasta vievänä ilmiö on liian suuri.
Meneekö kirjakaupoilla niin huonosti, että myyntituloksia pitää parantaa tällaisten tuotteiden avulla?

Jos näin on, voisiko tilannetta parantaa jollakin muulla tavalla? Esimerkiksi miettimällä uusiksi hinnoittelua tai oheistuotevalikoimaa...?

(Ystäväni osti maanantaina A Song of Ice and Fire -sarjan ensimmäisen osan, Valtaistuinpeli, suomeksi pokkaripainoksena. Se maksoi €27,95. Kirjan vieressä oli viisiosainen setti sarjan ilmestyneitä osia englanniksi, hinta €24,95 eli alle viisi euroa per kirja. Mielenkiintoista.
Itse tilasin jo keväällä J.K. Rowlingin uuden kirjan The Casual Vacancy, ja hintaa ennakkotilauksella oli £10. Suomalainen kirjakauppa mainosti brosyyrissään samaista teosta hintaan €26,95.)

Kalevi Sorsa Irlannissa

Nyt olen hieman hämmentynyt - taas kaksi kotimaista teosta viikon kirjoina! Olin jo pelännyt, ettei lukulistaltani löydy tarpeeksi suomalaisia kuin pariin arvioon.

• Hanna Tuuri: Tuulen maa Tuuri kertoo edellisistä kirjoistaan tuttuun tapaan elämästään pienessä irlantilaiskylässä. Teos koostuu lyhyistä, anekdoottimaisista luvuista, joita on mukava lukea vaikka pari kerralla ja jotka kokonaisuutena nivoutuvat sopivasti yhteen. Tuuri kirjoittaa irlantilaisten omalaatuisista touhuista ja mietteistä lämmöllä ja huumorilla, mutta ottaa toisinaan suomalaista etäisyyttä menoon ja vertaa sitä Suomen meininkiin valitsematta kuitenkaan puolta tai toista. Kahden maan joskus suuretkin erot esitellään lukijalle ilahduttavan hyväntahtoisesti - lievästä ajoittain esille tulevasta kritiikistä huolimatta teos jättää lukijalle hyvän mielen ja kaihoisan halun päästä itsekin vierailemaan ystävällisten irkkujen luona. Suuria, elämäämuuttavia valaistuksen hetkiä kirja ei välttämättä tarjoa (vaikka mistä sitä ikinä tietää!), mutta näin pimeiden syysiltojen ja tuulen iskiessä tänne Tuulen maa tarjoilee lämpimiä, luonnontäyteisiä hetkiä mukavien ihmisten kanssa. Täydellinen kirja myrskyiseen iltaan, viltin alle teemuki kädessä käpertyneenä luettavaksi. 
• Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa Muusikosta kirjailijaksi oikein mukavasti välillä muuntautuvan Kelan esikoisromaani on mieluisaa luettavaa, kuten herran laululyriikoistakin olisi jo voinut arvata. Tarina kulkee hyvin ja selkeästi sekalaisista aikahypyistä huolimatta, ja hahmot ovat juuri sopivan rosoisia ollakseen realistisia olematta ärsyttäviä. Sympaattinen Kalevi Sorsan haamu (tai hallusinaatio, miten sen nyt haluaa nähdä) opastaa lähimuistinsa menettänyttä Johannesta selvittämään niin kadonneiden päivien tapahtumat kuin muutenkin vähän solmuun menneen elämänsä. Asetelma kuulostaa kenties hieman hölmöltä, mutta teosta lukiessa hölmöys ei tule mieleen, sen verran hyvin tarina rullaa ja Johannes kelaa niin entisen pääministerin ilmestymisen kuin ylipäätään elämän outoutta. Jos jotakin valittamista kirjasta täytyy mainita, nostaisin esille Kelan paikoitellen melko kliseisen kielenkäytön, joka ei onneksi haitannut lukiessa juuri lainkaan muutoin hyvintoimivan tarinan ansiosta. Itsessäni kirja ei herättänyt suurensuuria tunteita, mutta poimin teoksesta kyllä talteen muutaman erittäin viisaan ajatuksen, joista olen vieläkin tyytyväinen, ja kuten jo sanoin, tarina kulkee ja hahmot ovat tykästyttäviä. Kelpoluettavaa!

Lukukierrossa on tällä hetkellä vuorossa CultureShock! Great Britain ja And Another Thing..., mutta innostuin uuden Kotiopettajattaren romaani -elokuvan katsottuani lukemaan Jane Eyren jälleen kerran, joten suhaan noiden kolmen väliä innokkaasti.

Eipä ollut turha reissu viimeviikkoinen Kissojen yökään - kaiken muun ihanan ja upean kokemani lisäksi opin, mikä siipirataslautta on englanniksi! Ensi kerralla voin opastaa englantilaisia puddlewheelerille.
... Nyt, kun mietin, sana on varmasti tullut vastaan Mark Twainin teoksissa, mutta en ole tuolloin kiinnittänyt asiaan tarpeeksi huomiota.

Puddlewheeler Vispilä ei valitettavasti taida kulkea enää tähän aikaan vuodesta, mutta Kissojen yötä vietämme vielä tämän viikon perjantaina klo 16-24. Kaikki kynnelle kykenevät paikalle!

Oho.

SaraCupCakez juhlisti ensimmäistä blogisyntymäpäiväänsä arvonnalla (joka löytyy täältä!), ja havahduin vasta sinne kommentoidessani siihen, että Chewing on Pearls meni ja täytti kaksi vuotta jo yli viikko sitten.

Rakas blogi, olen pahoillani unohduksesta. Pistetään helmet kaulaan, tungetaan kakkua naamaan ja luetaan upeita kirjoja! Kirjoitushetkellä lukupinoa koristaa Karl Pilkingtonin An Idiot Abroad, joka on siis book companion Suomessakin pariin otteeseen televisiosta tulleelle Ääliö ulkomailla -ohjelmalle, ja Eoin Colferin kirjoittama "kuudes pala trilogiaa" Douglas Adamsin The Hitchhiker's Guide to the Galaxy -sarjaan, nimeltään And Another Thing... .

(Jostakin hassusta syystä pidän siitä, että joillakin valikoiduilla kirjoilla on käytetty niiden nimissä väli- ja lopetusmerkkejä. Huutomerkkejä ja ellipsiksiä ei näe turhan usein teosten nimissä. Onneksi niin, koska olisi rasittavaa, jos kaikkien kirjojen nimissä oli kaiken maailman kysymysmerkkejä sun muita, mutta aina välillä on mukava ihastella hauskasti nimettyjä kirjoja. And Another Thing... -teokseen ellipsis sopii kuin nokka päähän.)

Juhlistaakseni näin häpeämättömästi jälkikäteen taaperoikäistä helmienpureskelupaikkaani linkitän tähän maailmanmainion listan: Literature's Greatest Closing Paragraphs.

Aivan huikeaa luettavaa. Esimerkiksi Dorian Graytä en ole lukenut kahdeksaan vuoteen, ja silti sen viimeinen kappale nostatti kylmiä väreitä kiipeilemään pitkin selkääni jälleen kerran.

Teos voi aivan hyvin olla loistava, vaikka sen alku- ja/tai lopetuskappale olisi(vat) huono(ja), mutta täytyy sanoa, että hienoissa aloituksissa ja häipyilevissä lopetuksissa on jotakin henkevää, taianomaista. Lukija on koukussa ja kirjan sisällä heti ensimmäisestä virkkeestä asti, eikä viimeisenkään lauseen jälkeen voi pyristellä hetkeen pois.

Cheers! hienoille kirjoille, upeille lauseille ja ennen kaikkea iki-ihanalle blogille, jonne saan riipustaa pieniä suuria tunteitani pienistä tärkeistä asioista.

Pus, kippis ja Pohjantähden kautta!

Tuhannen asteen ärsytys

Sain sitten taas aikaiseksi aloittaa uuden kirjan edellisten rinnalle. Tällä kertaa sille oli kuitenkin jopa syy!

Kirjoitin tapahtuneesta oikein pienen "tarinan" Facebook-statukseeni:

Olipa kerran kauan kauan sitten (viime yönä) pieni princess die, joka kimaltavien kyynelten valahtaessa taas poskille totesi jämptisti, "Tilanne vaatii kevyttä viihdekirjallisuutta!"
Ensimmäinen sopivan oloinen teos näköpiirissä oli jostakin mielenkiintoisesta syystä Fifty Shades of Sh-- anteeksi, Grey, joten kirja poimittiin syliin ja avattiin.
Ensimmäisen virkkeen jälkeen kirja poistettiin kommentoimatta sylistä takaisin pinoon odottamaan ja tilalle otettiin franko-brittisuhteet läpi aikojen kahlaava historianopus.
Toimi hyvin, paljon kiitoksia. (Vasta vuodessa 1058 ja aivan loistava teos.)

 

Kyseinen historiankirja on Stephen Clarken 1000 Years of Annoying the French, ja kuten sanon yllä, teos on hykerryttävän loistava. Kevyeksi sitä ei sen enempää tuhdin kokonsa kuin historiantäyteisen sisältönsä puolesta voi sanoa, mutta hykertelin joka sivulla innosta ja huvittuneisuudesta. Kirja on kuin Karmea totuus -teos aikuisille - eli juuri minun makuuni! Historia ja huumori yhdessä saavat aikaan lempikirjatyyppini.

Kirjan yöksi (tai siis aamuksi) suljettuani huomasin kuitenkin erään harmittavan seikan. Annan kuvan puhua puolestani:

(Misu halusi mukaan kuvaukseen.)

Mistä, siis mistä tuo railo on tullut kirjan selkään? En itse ole vielä noin pitkällä, enkä koskaan avaa teoksia rajusti keskeltä edes niitä kaupassa selatessani.

Toki selkään tulee lukiessa arpia - The Lord of the Rings -pokkariparkani on monet sodat kokeneen näköinen, selästä tuskin saa selvää -, mutta olen yleensä anaalisen varovainen pehmytkantisten teosten kanssa niin kulmien kuin selän suhteen. Ensimmäinen on aina rumin!

Samalla periaatteella valikoin aina kaupassa valitsemani teoksen kappaleista vähiten kärsineen kainalooni. Liekö tämän kanssa ollut niin, että muiden kulmat olivat rikki tai liimanidos irtoilemassa?

Asia on mitättömän pieni muiden murheiden rinnalla - onneksi! Vaan kyllä tuppasi ärsyttämään, kun sen huomasin; ei niinkään siksi, että se on siinä, kuin juuri siksi, ettei sen pitäisi olla siinä (minun jäljiltäni).
Nyt koetan ajatella, että railo sopii kirjan teemaan brittien ja ranskalaisten välisiä riitoja ja erimielisyyksiä mukaillen.

Optimaalista olisi toki, jos kaikki pokkarini olisi painettu samalla tavalla kuin An Idiot Abroad -teokseni. Se liukuu pehmeästi itsekseen auki miltei pelkästä hipaisusta ja liikkuu niin hyvin käsissä, että sen kanssa saisi suorastaan tapella, mikäli haluaisi rikkoa selkämyksen.

... Historiaa pehmeissä kansissa? Kenen idea tämäkin oli? Haha!

Suomalaisia maailmalla ja kotosalla

Viikon kirjoina on tällä kertaa melko harvinaisesti suomalaisten kirjoittajien kirjoja. Sanon "melko harvinaista" siksi, että jostakin syystä lukemiseni kohdistuvat harmittavan harvoin suomalaisiin teoksiin. Vika ei ole kirjailijoissamme tai heidän teoksissaan, ei kirjallisuushistoriassamme eikä kielessäkään... Liekö tekstissä sitten usein esillä joitakin suomalaisnyansseja, joita ei voi sormella osoittaa mutta jotka värittävät lukukokemusta jotenkin... perisuomalaisen harmaaksi ja apeaksi?

Ihan oikeasti, mikä siinä on, etteivät kotimaiset teokset maistu? Mieleeni tuli heti monta aivan loistavaa suomalaista teosta: muun muuassa Tuntematon sotilas ja Sinuhe, egyptiläinen sekä totta kai iki-ihanat Muumit.
Miksi näiden teosten jälkeenkin hakeutuu kirjastossa aina ensimmäiseksi English fiction -osastolle?

Tähän pitää paneutua tarkemmin ja valikoida seuraaviksi lukemisiksi enemmän kotimaista tuotantoa.

Mutta palataksemme niihin jo luettuihin suomalaisiin:

• Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri Olen lukenut kaikki Tuurin kirjoittamat anekdotaaliset teokset elämästä Irlannin maaseudulla ja smaragdimaan puutarhoista (arvioita niistä on tulossa, kunhan ehdimme niiden kohdalle listalla...), ja olen pitänyt kaikista erittäin paljon. Irlanti ja irlantilaisuus sekä kontrastit Euroopan läntisimmän maan ja Suomen välillä ovat hienosti esillä Tuurin hauskoissa ja koskettavissa lyhyissä tarinoissa. Orapihlajapiiri, Tuurin ensimmäinen julkaistu romaani, sijoittuu myös pääosin Irlantiin, mutta tässä tapauksessa sen valitseminen miljööksi on toissijaista. Irlanti näkyy tekstissä lähinnä pieninä kielimuuriesteinä ja parin paikallisen uskomuksen ihmettelynä ohimennen; periaatteessa kehitysvammaisten yhteisö, johon suomalainen yksinhuoltajaäiti vastahakoisen tyttärensä kanssa muuttaa, olisi voinut sijaita lähes missä vain Euroopassa. Tarina itse on melko peruschick litiä - viihdyttävä ja paikoin melko koskettavakin, mutta unohtuu mielestä suhteellisen pian lukemisen jälkeen. Kirjan lukee nopeasti ja luvut ovat mukavan lyhyitä. Pidin siitä, että molemmat suomalaisnaiset pääsivät kertojanääniksi vuorollaan, mutta koska jako ei ollut tasainen "yksi luku äidille, yksi tyttärelle", olisi esimerkiksi luvun alkuun voinut merkitä, kuka oli äänessä. Tämä tosin oli aivan pikkudetalji, sillä kyllä tekstistä ja puheenaiheista huomaa nopeasti, kumpi on kertojana. Varsinkin tyttären luvut olivat mielenkiintoista luettavaa ja hyvin kirjoitettuja - Tuuri on onnistunut astuessaan teinitytön kenkiin. Äidin hahmo jää etäisemmäksi ja hänen motiivinsa ajoittain epäselviksi. Hahmovalikoima ylipäätään on kuitenkin hyvin rakennettu ja lukija kiintyy useisiin henkilöihin lyhyessä ajassa. Tuurin faktapohjaisiin teoksiin verrattuna Orapihlajapiiri oli hienoinen pettymys keskinkertaisuudessaan, mutta viihdyttävä ja aivan kelpo luettava joka tapauksessa. 
• Aino Kontula: Herra Rehtori Erään miehen elämäntarina nuoresta pojankoltiaisesta kouluvuosien seikkailuiden kautta rehtoriksi. Saattaa ehkä kuulostaa jonkun mielestä tylsältä, mutta ei missään nimessä ole. Kontulan teoksessa on lämmintä, vaikkakin suomalaiseen tyyliin sopivasti hieman synkkää huumoria, lukuisia hienoja elämänohjeita niin Herra Rehtorin oppilaille, hänelle itselleen kuin lukijallekin, eikä pidä unohtaa elämänmakuisia, miellyttäviä hahmoja. Koulumaailmaa itse vain oppilaana ihmetellyt saa nähdä aivan uuden puolen opettajien ja rehtorien byrokratian, juonittelujen ja sekalaisten ihmissuhteiden värittämästä maailmasta. Kovin paljon en Kontulan kirjasta osaa nyt jostakin syystä sanoa, liekö syynä pitkä aika lukemisen ja arvioinnin välillä, mutta se ei missään nimessä johdu siitä, että teos olisi huono. Päinvastoin, se on kotimaisen tuotannon viime vuosien paremmasta päästä, ja odotan innolla saavani aikaiseksi lukea lisää Kontulan kirjoja. Sympaattiset hahmot tulevat ensimmäisinä yhä edelleen tästä teoksesta mieleen, ja se on minun kohdallani paljon sanottu, se. Muikean jämpti, mutta hahmoille sopiva kieli muistuu myös vahvasti, mutta eniten lukijaa jää koskettamaan juuri sympatia niin hahmojen kuin koko teoksen sisällön osalta. Joissakin kohdin Herra Rehtori toi jopa mieleeni Muumipapan, ja sitä isompaa kehua en juuri nyt osaisi edes keksiä. Kannattaa lukea - jo ihan vain siksi, että saa ohjeita siihen, mitä tulee tehdä, jos joskus elämässä löytää itsensä ojasta. Tai reputtaa matematiikan. (Itseäni molemmat ohjeet koskettivat sydäntälämmittävästi, ja se on minulle tärkein kirjan luettavuuden mitta.)

Tällä hetkellä lukuvuorossa on hieman ironisesti Culture Shock! Finland, englantilaisnaisen kirjoittama opas Suomeen muuttaville ulkomaalaisille.
Ehdin jo sillekin ärtyä pari yötä sitten; "Mikä ihmeen East Germany?! Hyvä nainen, joko se on Eastern Germany tai sitten sinun pitää päivittää karttakirjaasi!"
Kirjat, aina herättämässä suuria tunteita! Ja niihin on parempi purkaa ärtymystä kuin kanssaeläjiin. Myös iPhonen kuorien vaihtaminen käy vihanpurkamisesta, voin vakuuttaa kokemuksesta. Ihanat kuumien Atlantan kesäöiden Tuulen viemää -henkiset kuoreni vaihtuivat syyskuun vyöryessä päälle pimeässä kiiluvaan sumatrantiikerin päähän.

Piin elämä -kirjasta on muuten tulossa elokuva! En ole tainnut muistaa mainita asiasta. Taidan mennä katsomaan ihan vain Richard Parkerin vuoksi. Tiikerit ovat niin upeita eläimiä.
Itse teoshan oli todella mielenkiintoinen ja osittain vaikuttavakin lukuelämys, mutta jotenkin siitä jäi mieleen ahdistus. Kai minua itse vain ahdistaa niin kovasti pelkkä ajatus valtameren keskellä lillumisesta nälkäinen tiikeri seuranani.


Tiikereistä puheenollen, muistakaa Kissojen yöt Korkeasaaressa 7.9. ja 14.9.! Tuetaan hienoja eläimiä. Jos ei pääse paikan päälle, voi rahaa lahjoittaa myös internetin kautta Korkeasaaren sivuilta löytyvistä linkeistä.

Omat puhelimenkuorenikin kertovat, että sumatrantiikereitä on jäljellä enää alle 700. Amurin kissoilla asiat ovat vielä huonommin - tiikereitä on luonnossa noin 350 ja leopardeja vain 35. Terveen ja elinvoimaisen kannan vähimmäiskoon tulisi olla noin tuhat yksilöä!

Kyllä vetää hiljaiseksi.

Hyvältä näyttää...

Kirjan, kuten aika monen muunkin asian, ulkonäkö on sen ominaisuuksista vähiten tärkeimpiä. Toki on mukava lukea kauniisti sidottua, mieltähivelevin kansikuvin ja/tai kuvituksin koristeltua teosta, mutta pääpaino teoksessa on aina tekstillä. Kuvapainotteiset coffee table -kirjat ovat sanomattakin eri kategoriassa tämän asian suhteen, joten en puhu niistä tässä yhteydessä enempää.

Kirjaston kierrätyslaatikosta kaivettu kanneton, sivuja itsekseen tiputteleva kahvitahrainen läpyskä, jota voi juuri ja juuri enää kirjaksi kutsua, saattaa tuoda ja luoda lukijansa elämään paljon kauniimpia hetkiä kuin kaupasta kalliilla ostettu, designin huippua edustava nidos.
Kaikki riippuu lukijasta ja siitä, kuinka kyseisen teoksen teksti resonoi ja osuu hänen hermoonsa juuri sillä hetkellä hänen elämässään.

That said, arvostan kyllä esteettistä ulkomuotoa myös kirjoissa, varsinkin silloin, kun se käy yksiin sisällön kauneuden kanssa täydentäen sitä.

The Night Circus, jota olen tässä viikon koettanut kahlailla läpi, on ulkomuodoltaan upea.

Jopa sivujen reunat on mustattu teoksen sirkuksen mustavalkoista teemaa mukaillen. Ja oi:

Sirkuksen fanien väriläikkä sirkuksessa on kirkkaanpunainen kaulahuivi, jonka avulla he tunnistavat toisensa vierailijoiden joukosta. Punainen kirjanmerkki ja nidonta ovatkin mainioita väriläiskiä tässä muuten värittömässä teoksessa ja luovat muikean sillan teoksen ulkomuodon ja tekstin välille.

Kirjan ulkomuotoon on panostettu, ja se on minusta hienoa.

Valitettavasti itse teoksella on ongelma, jonka voisi lukea tähän kategoriaan. Se näyttää upealta, sen sisältämä ylirikas ja -tarkka kuvailu luo toisinaan huikeita visuaalisia tiloja lukijan mieleen... mutta kauniin ulkokuoren alta ei löydy kovinkaan paljon sisältöä. Sitä voi hipaista, mutta sitä ei voi kahmia käsiin eikä siihen voi missään nimessä sukeltaa. Kahluualtaan syvyiseen sisältöön sukeltamisesta saa vain kipeän pään, mustelmia ja kuhmuja.

Vertasinkin yöllä kirjaa pienen ärsytyksen vallassa stereotyyppiseen teinibimboon; kaunis katsoa, tyhjä sisältä.

Ei teos huono ole, kuten tämä allegorinen bimbokaan ei välttämättä ole ilkeä, mutta ei sen kanssa syvällisiä hehkulamppuhetkiä ja valaistumisiakaan koeta.

Harmillista.

Toisaalta joskus elämässä pitää olla pintapuolista kahlailua kauniissa lätäköissä, joten ei saisi kai valittaa!

Loving me is like...

Kuten marginaalin alapäätyyn asti eksyneet ovat huomanneet tai muutoin päätelleet ilman marginaalin tarjoamaa informaatiota, blogi sai nimensä Lady Gagan I Like It Rough -kipaleen lyriikoista.

'Cause‎ it's a hard life with love in the world
and I'm a hard girl
loving me is like chewing on pearls

(Lainasin samaisia lyriikoita juuri eilen ystävälle, jonka kanssa meni sukset pahemman kerran ristiin. "Being my friend is like chewing on pearls...?"
Elämä on tosiaan hankalaa erinäisten suurien tunteiden kanssa, ja olen hankala ihminen, valitettavan totta. Kanssani saa tosiaankin pureskella helmiä niin tässä blogissa kuin muutoinkin.
Onneksi järjettömänkin suuria mokia saa korjattua ja helmiä liimailtua.
Sainpahan taas uusia merkitystasoja lyriikoille.)

Leidi Gagaloo on muutenkin käyttänyt helmiä kiitettävän monipuolisesti asuissaan, esityksissään ja lauluissaan. Uusin helmeily lienee ARTPOP-albumille toivon mukaan päätyvä ihastuttava balladi Princess Die, joka alkaa haikeasti

Leave the coffin open when I go
leave my pearls and lipstick on so everybody knows.

Paparazzi-musiikkivideolla neitonen "tippuu" parvekkeelta ja hänet paparazzoidaan maassa kuoleman kielissä viruvana helmet suussaan (kuva pääsi jopa laulun Remixes-levyn kanneksi).
amFAR-gaalassa vuonna 2010 Gaga taasen esitti ihanan asenteikkaan rakkauslaulunsa Future Love (jossa on muuten muikean upeat lyriikat!) asustautuneena kokovalkoiseen ja satoihin helmiin. Kuvia löytyy helposti esimerkiksi hakusanoilla "lady gaga amfar 2010" (linkki vie suoraan kuvatulossivustolle).
Entisessä inhokkilaulussani, nykyisessä suosikkijammailubiisissä Heavy Metal Loverissakin mainittaan helmet:
Dirty pearls and a patch for all the Rivington rebels
let's raise hell in the streets, drink beer, and get into trouble!

Helmet ovat siis mukavan paljon mukana idolini touhuissa, ja liittyvät usein vielä kauneimpiin tapahtumiin ja lauluihin.

Muutama päivä sitten Born This Way Ball -konserteissa ihastuneesti riehuneena minun oli siis pakko, aivan pakko ostaa nämä, kun näin ne oheistuotekojun seinällä:

Helmiähän nyt saa jokaisesta supermarketista ja korukaupasta, enkä ole koskaan ollut kovin helmiäkäyttäväinen ihminen, mutta heti nämä nähtyäni ajattelin tätä blogia, sen nimeä ja kaikkia helmiin liittyviä Gaga-asioita, ja minun oli pakko saada nämä - jos en käytä näitä, ainakin voin laittaa ne esille ja intoilla kaikista lukuisista eri assosiaatioista, jotka niihin liittyvät.

Lukossa on vieläpä yksi kaikkien aikojen suosikeistani Gagan lukemattomista "olemuksista":

Zombie Gaga Born This Way -musiikkivideolta, jee!


... Tällaista tällä kertaa. Ei näistä juuri nyt mitään kirjallista saa revittyä, mutta voin vaikkapa laittaa helmet kaulaan lukiessani upeita klassikoita.
Pitäisi varmaankin alkaa bongailemaan helmiviittauksia kirjoista!

Loppuun paras Helmi koskaan:

Ihana kisuseni Helmi halusi mukaan kuvauksiin.