Suomalaisia maailmalla ja kotosalla

Viikon kirjoina on tällä kertaa melko harvinaisesti suomalaisten kirjoittajien kirjoja. Sanon "melko harvinaista" siksi, että jostakin syystä lukemiseni kohdistuvat harmittavan harvoin suomalaisiin teoksiin. Vika ei ole kirjailijoissamme tai heidän teoksissaan, ei kirjallisuushistoriassamme eikä kielessäkään... Liekö tekstissä sitten usein esillä joitakin suomalaisnyansseja, joita ei voi sormella osoittaa mutta jotka värittävät lukukokemusta jotenkin... perisuomalaisen harmaaksi ja apeaksi?

Ihan oikeasti, mikä siinä on, etteivät kotimaiset teokset maistu? Mieleeni tuli heti monta aivan loistavaa suomalaista teosta: muun muuassa Tuntematon sotilas ja Sinuhe, egyptiläinen sekä totta kai iki-ihanat Muumit.
Miksi näiden teosten jälkeenkin hakeutuu kirjastossa aina ensimmäiseksi English fiction -osastolle?

Tähän pitää paneutua tarkemmin ja valikoida seuraaviksi lukemisiksi enemmän kotimaista tuotantoa.

Mutta palataksemme niihin jo luettuihin suomalaisiin:

• Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri Olen lukenut kaikki Tuurin kirjoittamat anekdotaaliset teokset elämästä Irlannin maaseudulla ja smaragdimaan puutarhoista (arvioita niistä on tulossa, kunhan ehdimme niiden kohdalle listalla...), ja olen pitänyt kaikista erittäin paljon. Irlanti ja irlantilaisuus sekä kontrastit Euroopan läntisimmän maan ja Suomen välillä ovat hienosti esillä Tuurin hauskoissa ja koskettavissa lyhyissä tarinoissa. Orapihlajapiiri, Tuurin ensimmäinen julkaistu romaani, sijoittuu myös pääosin Irlantiin, mutta tässä tapauksessa sen valitseminen miljööksi on toissijaista. Irlanti näkyy tekstissä lähinnä pieninä kielimuuriesteinä ja parin paikallisen uskomuksen ihmettelynä ohimennen; periaatteessa kehitysvammaisten yhteisö, johon suomalainen yksinhuoltajaäiti vastahakoisen tyttärensä kanssa muuttaa, olisi voinut sijaita lähes missä vain Euroopassa. Tarina itse on melko peruschick litiä - viihdyttävä ja paikoin melko koskettavakin, mutta unohtuu mielestä suhteellisen pian lukemisen jälkeen. Kirjan lukee nopeasti ja luvut ovat mukavan lyhyitä. Pidin siitä, että molemmat suomalaisnaiset pääsivät kertojanääniksi vuorollaan, mutta koska jako ei ollut tasainen "yksi luku äidille, yksi tyttärelle", olisi esimerkiksi luvun alkuun voinut merkitä, kuka oli äänessä. Tämä tosin oli aivan pikkudetalji, sillä kyllä tekstistä ja puheenaiheista huomaa nopeasti, kumpi on kertojana. Varsinkin tyttären luvut olivat mielenkiintoista luettavaa ja hyvin kirjoitettuja - Tuuri on onnistunut astuessaan teinitytön kenkiin. Äidin hahmo jää etäisemmäksi ja hänen motiivinsa ajoittain epäselviksi. Hahmovalikoima ylipäätään on kuitenkin hyvin rakennettu ja lukija kiintyy useisiin henkilöihin lyhyessä ajassa. Tuurin faktapohjaisiin teoksiin verrattuna Orapihlajapiiri oli hienoinen pettymys keskinkertaisuudessaan, mutta viihdyttävä ja aivan kelpo luettava joka tapauksessa. 
• Aino Kontula: Herra Rehtori Erään miehen elämäntarina nuoresta pojankoltiaisesta kouluvuosien seikkailuiden kautta rehtoriksi. Saattaa ehkä kuulostaa jonkun mielestä tylsältä, mutta ei missään nimessä ole. Kontulan teoksessa on lämmintä, vaikkakin suomalaiseen tyyliin sopivasti hieman synkkää huumoria, lukuisia hienoja elämänohjeita niin Herra Rehtorin oppilaille, hänelle itselleen kuin lukijallekin, eikä pidä unohtaa elämänmakuisia, miellyttäviä hahmoja. Koulumaailmaa itse vain oppilaana ihmetellyt saa nähdä aivan uuden puolen opettajien ja rehtorien byrokratian, juonittelujen ja sekalaisten ihmissuhteiden värittämästä maailmasta. Kovin paljon en Kontulan kirjasta osaa nyt jostakin syystä sanoa, liekö syynä pitkä aika lukemisen ja arvioinnin välillä, mutta se ei missään nimessä johdu siitä, että teos olisi huono. Päinvastoin, se on kotimaisen tuotannon viime vuosien paremmasta päästä, ja odotan innolla saavani aikaiseksi lukea lisää Kontulan kirjoja. Sympaattiset hahmot tulevat ensimmäisinä yhä edelleen tästä teoksesta mieleen, ja se on minun kohdallani paljon sanottu, se. Muikean jämpti, mutta hahmoille sopiva kieli muistuu myös vahvasti, mutta eniten lukijaa jää koskettamaan juuri sympatia niin hahmojen kuin koko teoksen sisällön osalta. Joissakin kohdin Herra Rehtori toi jopa mieleeni Muumipapan, ja sitä isompaa kehua en juuri nyt osaisi edes keksiä. Kannattaa lukea - jo ihan vain siksi, että saa ohjeita siihen, mitä tulee tehdä, jos joskus elämässä löytää itsensä ojasta. Tai reputtaa matematiikan. (Itseäni molemmat ohjeet koskettivat sydäntälämmittävästi, ja se on minulle tärkein kirjan luettavuuden mitta.)

Tällä hetkellä lukuvuorossa on hieman ironisesti Culture Shock! Finland, englantilaisnaisen kirjoittama opas Suomeen muuttaville ulkomaalaisille.
Ehdin jo sillekin ärtyä pari yötä sitten; "Mikä ihmeen East Germany?! Hyvä nainen, joko se on Eastern Germany tai sitten sinun pitää päivittää karttakirjaasi!"
Kirjat, aina herättämässä suuria tunteita! Ja niihin on parempi purkaa ärtymystä kuin kanssaeläjiin. Myös iPhonen kuorien vaihtaminen käy vihanpurkamisesta, voin vakuuttaa kokemuksesta. Ihanat kuumien Atlantan kesäöiden Tuulen viemää -henkiset kuoreni vaihtuivat syyskuun vyöryessä päälle pimeässä kiiluvaan sumatrantiikerin päähän.

Piin elämä -kirjasta on muuten tulossa elokuva! En ole tainnut muistaa mainita asiasta. Taidan mennä katsomaan ihan vain Richard Parkerin vuoksi. Tiikerit ovat niin upeita eläimiä.
Itse teoshan oli todella mielenkiintoinen ja osittain vaikuttavakin lukuelämys, mutta jotenkin siitä jäi mieleen ahdistus. Kai minua itse vain ahdistaa niin kovasti pelkkä ajatus valtameren keskellä lillumisesta nälkäinen tiikeri seuranani.


Tiikereistä puheenollen, muistakaa Kissojen yöt Korkeasaaressa 7.9. ja 14.9.! Tuetaan hienoja eläimiä. Jos ei pääse paikan päälle, voi rahaa lahjoittaa myös internetin kautta Korkeasaaren sivuilta löytyvistä linkeistä.

Omat puhelimenkuorenikin kertovat, että sumatrantiikereitä on jäljellä enää alle 700. Amurin kissoilla asiat ovat vielä huonommin - tiikereitä on luonnossa noin 350 ja leopardeja vain 35. Terveen ja elinvoimaisen kannan vähimmäiskoon tulisi olla noin tuhat yksilöä!

Kyllä vetää hiljaiseksi.