Rakkautta on...

(c) Bill Watterson

Tämä sarjakuvastrippi oli mentoriguruni koko IB:n ajan. Se kuvastaa uskomattoman hyvin esseekirjoituksiamme ja humoristisella tavalla myös asenteitamme niitä kohtaan. Kaikella rakkaudella IB:tä kohtaan, tämä strippi saa minut hihkumaan innosta, ilosta ja ihastuksesta.

Express-express yourself!

Kyllä englannin kieli on hupaisa. Sama sana voi tarkoittaa kahta, kolmea, joskus jopa neljää eri asiaa. Otsikonkin kaksi samaa sanaa olisivat suomeksi "pika-ilmaise". On lähes pakko ihailla moiseen taipuvaa kieltä. (Toki suomessakin on homonyymejä, mutta ei läheskään samassa mittakaavassa kuin englannissa.)

Mutta asiaan.

Kun alkukesästä 2005 sain tiedon, että olin päässyt IB-linjalle (joka oli yhdessä Suomen tunnetuimmista ja arvostetuimmista lukioista vielä), tiesin, että edessä on monta, monta valvottavaa yötä, miljoonia kirjoitettuja, pyyhittyjä, uudelleenkirjoitettuja sanoja ja sadoittain esseitä, lab reportteja, suullisia kokeita ynnä muita. Kyvykäs ilmaisutaito olisi kaiken alfa ja omega.

Päätin heti lukiovalinnan tiedot saatuani koettaa tsempata siitä hetkestä lähtien, koettaa tavoitella parempaa ilmaisun tasoa ja kertakaikkiaan opetella käyttämään sanoja paremmin. Minun tuli lukea enemmän, kirjoittaa enemmän, puhua ja ääntää enemmän (ostinpa itselleni englannin suullisia varten ääntämisoppaankin, vaikkakaan en sitä koskaan muistanut lukea), analysoida tekstejä (sekä omia että muiden) enemmän. Ja todellakin lopettaa hymiöiden käyttö päiväkirjaan kirjoittaessa.

Luotin paljon hymiöihin päiväkirjaani päivitellessä - joka fiilikseen löytyi sopiva tai kehitettiin uusi. Ne päättivät useammin virkkeeni kuin piste, ja joskus jopa korvasivat sanoja (he looked at me like :/ ). Nykyään osaan mielestäni kirjoittaa varsinkin englanniksi paljon akateemisesti hyväksyttävämmän näköistä tekstiä, joskin joskus mikään muu ei kuvaa akuuttia tunnetta kuin neanderthalilainen "aurgh!" hymiön X tai Y tilalla.

Ilmiö sai totta kai alkunsa internetissä käydyistä keskusteluista, joista en ole vieläkään saanut hymiöitä kokonaan kitkettyä. Kun ei voi ilmaista itseään lainkaan ei-verbaalisesti, on hyvin tärkeä valita sanansa täsmälleen oikein ja käyttää myös välimerkkejä täydellisesti, mikäli haluaa saada asiansa täysin oikein ymmärrettynä perille. Luonnollisesti harva on tässä hyvä, enkä minäkään jaksa aina välittää esimerkiksi välimerkkien käytöstä tai miettiä yhtä sanaa kolmea tuntia, koska korvattavassa sanassa on väärä tulkintavivahde. Tällaisissa tilanteissa hymiöiden käyttö on helppoa. Esimerkiksi hymynaamalla voi joko ilmaista, että tekstin tarkoitus on hyvä, vaikka sanat kuulostaisivat hieman tökeröiltä... tai hymynaamalla voi piilovittuilla passiivisaggressiivisesti.

Toki minä voisin lopettaa hymiöiden käytön kokonaan, jos paneutuisin asiaan ja opettelisin olemaan ilman niitä. On kuitenkin paljon helpompaa (ja reaaliaikaisissa keskusteluissa nopeampaa), kun ei tarvitse selittää kaikkia sanavalintojaan ja tekstin äänensävyjään ja voi vain lätätä tekstin loppuun muutaman naurunaaman tai vastaavaa.

Tämän blogin kommentteihin tutustuneet ovat kenties huomanneet, etten kovin usein käytä hymiöitä vastauksissani. (Joskus tuntuu, että on pakko, koska muuten kuulostan töykeältä.)
Tässä syy moiseen. Pääsääntöisesti kirjoittavana ihmisenä minulle on tärkeätä osata ilmaista itseäni pelkillä sanoilla. Harjoiteltavaa on vielä kovasti, toki, mutta olisittepa nähneet päiväkirjamerkintöjäni esimerkiksi keväältä 2005!


Onko kellään muulla mitään jännittävää kerrottavaa hymiöiden ihmeellisestä maailmasta? Samastumisia, eri mielipiteitä, hauskoja ja/tai opettavaisia anekdootteja? Kirjoita kommentti! (Ja hymiöt ovat sallittuja. :) )

Pientä joululukemista...

Tällainen allaolevan näköinen kirjalista löytyi Facebookin kautta eilen. Näitä samanlaisia listoja on joka lehdellä omansa ja niitä värkätään uusiksi muutaman vuoden välein, mutta ihan mukavalta tämänkin listan valikoima näyttää, joten nyt vain kirjastoon etsiskelemään teoksia!

Jos täytät listan, kerro toki lopputuloksesi meille muille kommenteissa!

Alla olevat lihavoinnit ja kursivoinnit ovat siis minun omiani;



100 kirjaa Keskisuomalaisen mukaan

BBC:n sadan kirjan lista on nyt saanut suomalaisen vastineen. BBC:n listaus oletti listalta luetun keskimäärin kuusi kirjaa. Nyt Keskisuomalainen on tehnyt oman listansa sadasta kirjasta, jotka tulee lukea ennen kuolemaa. Oletko valmis hautaan?

Ohjeet: Kopio tämä muistiinpanoihisi. Tagaa muita kirjanörttejä, myös minut, jotta näen mitä olet vastannut. Lihavoi kirjat, jotka olet lukenut kokonaan; kursivoi kirjat, jotka olet aloittanut muttet ikinä saanut päätökseen tai joista olet lukenut pätkiä. Luetuksi kirjaksi lasketaan myös, jos joku on lukenut kirjan sinulle. Kirjan näkeminen elokuvaversiona ei kelpaa!


Keskisuomalaisen 100 kirjaa, jotka tulee lukea ennen kuolemaa:

1. Mika Waltari - Sinuhe, egyptiläinen
2. J.R.R. Tolkien - Taru sormusten herrasta
3. Väinö Linna - Tuntematon sotilas
4. Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä
5. Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3
6. Agatha Christie - 10 pientä neekeripoikaa
7. Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus
8. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja
9. Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille
10. Astrid Lindgren - Veljeni Leijonamieli
11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi
12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja
13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys
14. George Orwell - Vuonna 1984
15. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija
16. Elias Lönnrot - Kalevala
17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo
18. Sofi Oksanen - Puhdistus
19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu
20. Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan
21. Richard Bach - Lokki Joonatan
22. Umberto Eco - Ruusun nimi
23. Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti
24. J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III
25. Dan Brown - Da Vinci -koodi
26. Enid Blyton - Viisikko-sarja
27. Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase
28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri
29. Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja
30. John Irving - Garpin maailma
31. Louisa May Alcott - Pikku naisia
32. Victor Hugo - Kurjat
33. C.S. Lewis - Narnian tarinat
34. A.A. Milne - Nalle Puh
35. Henri Charriete - Vanki nimeltä Papillon
36. Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia
37. Emily Bronte - Humiseva harju
38. William Golding - Kärpästen herra
39. Juhani Aho - Rautatie
40. Leo Tolstoi - Anna Karenina
41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli
42. Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001
43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa
44. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani
45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5
46. Isaac Asimov - Säätiö
47. Aapeli - Pikku Pietarin piha
48. Leo Tolstoi - Sota ja rauha
49. Mauri Kunnas - Koiramäen talossa
50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää
51. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
52. Albert Camus - Sivullinen
53. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu
54. Hergé - Tintti-sarja
55. Miquel Cervantes - Don Quijote 
56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira
57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut
58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi
59. Herman Hesse - Lasihelmipeli
60. Günther Grass - Peltirumpu
61. Jostein Gaarder - Sofian maailma
62. Leon Uris - Exodus
63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö
64. Ilmari Kianto - Punainen viiva
65. Franz Kafka - Oikeusjuttu
66. Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä
67. Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa
68. John Steinbeck - Eedenistä itään
69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
70. Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin
71. Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä
72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa
73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
74. Giovanni Boccaccio - Decamerone
75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva
76. Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys
77. Homeros - Odysseia
78. Peter Hoeg - Lumen taju
79. Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira
80. William Shakespeare - Hamlet
81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja
82. Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia
83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia
84. Thomas Harris - Uhrilampaat
85. Raymond Chandler - Syvä uni
86. Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani
87. Deborah Spungen - Nancy
88. Stephen King - Hohto 
89. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla
90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat
91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi
92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo
93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu
95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja
96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
97. Veijo Meri - Manillaköysi
98. Maria Jotuni - Huojuva talo
99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän
100. Jan Guillou – Pahuus

Luettu: 53/100
Kesken: 31/100
Tulossa: 16/100 eli loput...



Facebookista vielä puheenollen, kenties huomasitkin, että otsikoiden alla on nyt like-nappulat. Saa tykätä, jos tykkää! (Olipas tuo korkealentoisen älykkäästi sanottu.)

Täällä taas!

Akuuttien ongelmien takia olen hieman myöhässä viime viikon kirjojeni kanssa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai miten se menikään?

Tällä kertaa käsittelyssä on siis viikko 49.

• Charles Baudelaire: Flowers of Evil (englanniksi) Olen halunnut lukea tämän aina siitä lähtien, kun luokkatoveri yläasteella leuhki lukeneensa tämän ja ymmärtäneensä kaiken täydellisesti. Päätellen siitä, mitä itse juuri luin (ja riippuen tekstin kielestä ja kääntäjästä), en usko hänen saaneen kovinkaan paljon irti. Älykäskään yhdeksäsluokkalainen ei kykene täysin arvostamaan Baudelaire'n edgarallanpoemaista goottisen tummaa runoutta. Ei sillä, että minä tajusin kaiken edes nyt, tässä iässä - nämä ovat runoja, jotka vaativat tuntien analysointia ja arvostusta auetakseen kunnolla. Hyvin sopivia IB:lle, eivät niin sopivia kärsimättömälle minulle. Vaikka en aina jaksanut jäädä availemaan kaikki runokiemuroita, näin kyllä selkeästi runojen kauneuden ja niiden suunnattomat synkät tunteet, joita täplittivät ajoittaiset toivon- ja ilonsäteet. To a Passer-by muistutti minua kovasti James Bluntin lyriikoista kappaleessa You're Beautiful, mikä on todiste siitä, että jotkin asiat eivät muutu ajoista ja paikoista huolimatta. Pidin myös paljon siitä, kuinka runot olivat hyvin traditionaaliseen tapaan kirjoitettuja, vaihtelevine loppusäejärjestyksineen ja loppusäkeineen. Hyvin edgarallanpoemaista, mutta silti Baudelaire'n omaa.
• Neil Gaiman & Al Sarrantonio (ed.): Stories. All-New Tales Edited by Neil Gaiman and Al Sarrantonio (englanniksi) ... Kaikki, mitä voin sanoa, on WOW. Kirjassa ei ollut ainuttakaan novellia, joka ei ollut huomion arvoinen ja muistettava vielä sivuja sen loppumisen jälkeen, ja aina perässä tuli seuraava yhtä upea ja uskomaton kuin edellinen, mutta silti aivan erilainen omine teemoineen, kuvauksineen kaikkineen. Kirjasta löytyi vain muutama novelli, jotka tylsistyttivät minua alussa, ja jopa ne kasvoivat upean monimutkaisiksi kokonaisuuksiksi siihen menessä, kun viimeinen piste osui silmiin. Sivu sivun perään, sana sanan jälkeen pelkkää laatua ja mielikuvituksen ulottuvuuksista nauttimista ja kirjoitustaitojen esittämistä. Ihastelin moneen otteeseen, miten niin simppelillä englannilla kirjoitetut tavalliset lauseet ja virkkeet osasivat muuttua taiteeksi. Oli kuin olisi lukenut Nabokovin Lolitaa tai Pale Firea. Rakastin sitä, että novellit olivat usein hieman selkäpiitä karmivia ja pahaenteisiä, mutta eivät yksinkertaisella tavalla pelottavia; kylmät väreet tulivat siitä, mitä mieleen tuli lukiessa ja sen jälkeen, ja siitä syntyi ambivalentti kauhu. Hieman outoa kyllä, kirja oli nuorten osastolla kirjastossa. Mitä ihmettä? Kuinka murrosikäiset saavat näistä yhtä paljon irti kuin aikuiset? Entäpä kaikki karmivat tekijät, ja kaunis kieli, ja referenssit ja viittaukset? Minusta tämän teoksen tulisi olla aikuisten osastolla ihan siitä syystä, että sitä osattaisiin kunnolla kunnioittaa ja arvostaa (kyllä siihen kykenevä teini osaa itse hakea aikuisten hyllystä lukemisia). Tämä teos voi hyvinkin olla yksi parhaista kirjoista, jonka tulen koskaan lukemaan! Ainakin se on yksi parhaista tähän mennessä lukemistani - ja minä olen lukenut paljon. En todellakaan muista montaa teosta, jotka olisivat iskeneet näin lujaa ja jättäneet minut aivan sanattomaksi, miltei hengästyneeksi pelkän ihailun takia. Wow, juu. Wow.
• Sir Arthur Conan Doyle: The Sign of Four (englanniksi) Hyi hitto kuinka pelottavat ensimmäiset luvut. Tein lisävirheen lukea kirjaa keskellä yötä, ja se oli... aivan kamalaa. Paranoiaa ja pelkoa ja ties mitä muuta koettiin yön aikana, ugh. No, ainakin se on nyt selvää, että 1880-luvullakin osattiin kirjoittaa karmivia tarinoita. Koska juuri luin A Study in Scarletin pari päivää sitten, pystyin näkemään selkeästi parannukset niin kirjoitustaidoissa kuin tarinan muodostamisessa, vaikka onneksi kaikki hyvät asiat oli jätetty ennalleen - Holmes on yhtä ylimielisen ihana kuin aina, Watson hänen luotettu apurinsa joka tilanteessa, ja tarina päättyy rikollisen nappaamiseen ja hänen kertomuksensa aukipuintiin, jota seuraa Holmesin vähättelevä (mutta silti itseensä tyytyväinen) selitys siitä, kuinka hän ratkaisi kaiken. (Inhottaa sanoa tätä, mutta minä pidän hieman enemmän Poirot'in suljen huoneen selityksistä, vaikkei Holmesin menetelmäkään huono ole.) Tässä teoksessa esiintyi myös iki-ihana Toby, joka oli jo kirjassa pelkästään suloisen hupaisa, mutta joka varmasti muistetaan parhaiten Disneyn animaatiosta Basil-hiiri, mestarietsivä. Tällä kertaa kirjassa ei ole "katkaisevaa" sisustarinaa, niin kuin The Valley of Fearissä ja A Study in Scarletissa, mutta lopussa oli silti useamman sivun pituinen vangitun miehen tarinoima taustakertomus (en tarkoita, että tämä olisi väärin, huomautan vain eroista tämän ja ensimmäisen Holmesin välillä). Romanssi oli myös minimisoitu kirjassa, vaikka suurempaa kuviota ajatellen se oli tuikitärkeä sivujuonikuvio Watsonin mennessä naimisiin ja muuttaessa pois Baker Streetiltä. Kirja päättää haikeaan "tämä on seikkailujemme loppu" -fiilikseen, jonka me lukijat onneksi tiedämme olevan väärä oletus, sillä Holmesin seikkailuja on virallisesti julkaistu yhteensä 56 novellia ja 4 pitempää kertomusta, joissa kaikissa esiintyy Holmes ja lähes väistämättä, vain paria lukuunottamatta, myös Watson. Minun tekee mieli sanoa, ettei tämäkään ollut paras Holmesin seikkailuista, vaikka ne ovat aina nautinnollisia ja hyviä. Pidän kuitenkin kenties enemmän novelleista... Karmivimman Holmes-tarinan palkinnon tämä kirja kyllä saa ilman mitään muttia! The Hound of the Baskervilles on myös hitusen karmiva, mutta en muista koskaan kirjaa lukiessani olleeni niin kauhuissani kuin tämän teoksen alkupuolella.
• Paul Lester: Lady Gaga: Looking for Fame. The Life of a Pop Princess (englanniksi) Tämä oli parempi kuin aiemmin lukemani kolme Gaga-kirjaa siinä mielessä, että tämän kirjoittaja ei yli-ihannoinut eikä myöskään ylikritisoinut Lady Gagaa. En kutsuisi kirjailijan tyyliä objektiiviseksi, mutta hän piti yllä hyvän tasapainon kehujen ja kritiikin välillä. Ja totta kai valokuvaliitteet olivat mahtavia, kuten aina. Toisaalta, tämäKIN kirja sisälsi massoittain "faktoja", jotka eivät yksinkertaisesti olleet lainkaan totta, olivat älyttömästi väärinkäsitettyjä tai anakronismista kärsiviä. (Mikä näitä kirjoittajia vaivaa? Eivätkö he osaa käyttää Googlea, tai pyytää asiansa osaavaa pikkumonsteria tarkistamaan "faktat"? Ei se olisi niin vaikeata...) Minua myös harmitti se, kuinka huono kirjoittajan kirjoitustyyli oli; hän pomppi aiheesta toiseen ilman minkään näköistä aasinsiltaa, ja jokaisessa luvussa oli hurja määrä kielioppi- ja syntaksivirheitä. Kirjailija myös eksyi koko ajan asiaan kuulumattomiin sivuseikkoihin ja tarpeettomiin, asiattomiin yksityiskohtiin, ja koko teksti kuulosti aivan tyypillisestä brittitabloidista repäistyltä, täydellisesti huonoilla sanaleikeillä ja vitseillä varustettuna. Hän tuntui ajattelevan, että kaikki hänen lukijansa ovat Iso-Britanniassa, ja hän käytti luotettavina lähteinä usein-naurettuja julkkisjuorulehtiä, jotka keksivät haastatteluja ja paljastuksia päästään ja vääntelevät tähtien sanoja omiin tarkoituksiinsa. Kirjailijalla ei selkeästi ole medialukutaitoa eikä hän ole mikään kovin hyvä kirjoittaja muutenkaan. Kaikki kritiikkini poislukien, tosin, pidin siitä, että hän tasapainotteli hyvät ja huonot ja oli joskus jopa lähestulkoon objektiivinen analyyseissään. Siitä saa ison plussan minulta. Joten... Pisteet yrittämisestä?

Tällä viikolla taitaa tasoittua tuo lukutahti, kun en vielä keskiviikkoaamuun mennessä ole lukenut yhtäkään kirjaa loppuun... Saa nähdä, onko ensi viikoksi mitään kerrottavaa!
Aloitin tylsistyneenä ja kirjaston kirjaan liian väsyneenä lukea iPadilta Jane Austenin Mansfield Parkia, ja ihastuin siihen. Se ja kirjaston psykologian myyteistä kertova kirja ovat siis tällä hetkellä eniten työstettyjä teoksia. Kesken olisi toki monta, monta muutakin...

Dear Diary...

"We use [journals] to record miseries, frustrations of the moment, anger we don't want to put into the air. We didn't need them when we were content."
Michael Moorcock: Stories

Kaikesta ihmetyksestäni huolimatta tämä tuntuu olevan aika yleinen asenne päiväkirjojen suhteen. Niiden sivuille voi purkaa raivoaan, huoliaan ja suruaan tarvitsematta pelätä kenenkään reaktiota tai arvostelua. On totta, että onnellisuus ja ilo eivät vaadi purkamista tai niiden salaamista (päiväkirjathan ovat, ainakin toivottavasti, usein henkilökohtaisia ja niinsanotusti salaisia), joten niitä harvemmin tulee talletettua päiväkirjan sivuille.

Itse kirjoitan joka päivä, koetan tallettaa sinne yhtä lailla surut ja ilot ja antaa monipuolisen kuvan elämästäni ja sen tapahtumista ja uutisista. Ymmärrän kyllä hyvin mentaliteetin, että vain suruja vuodatetaan paperille. Siinä on suurempi helpotus kuin onnesta kirjoittamisessa.

Eräs hyvä ystäväni kertoi samanlaisista omista kokemuksistaan. Kun puhuimme päiväkirjoista, hän kertoi kirjoittavansa yleensä vain huonoja asioita sinne, purkavansa niitä paperille, ja tämän takia tekstejä on hankala lukea jälkikäteen, kun sieltä tulee vain kaikenlaisia huonoja muistoja, tunteita ja ajatuksia mieleen. Hän myös sanoi, että joskus ei tee edes mieli kirjoittaa päiväkirjaan enää lisää huonoja juttuja, eli ei tee mieli kirjoittaa päiväkirjaan lainkaan. Eräs toinen hänen esille tuomansa piirre tässä oli, että kun on kirjoittanut suurten tunnekuohujen vallassa, omat tekstit tuntuvatkin myöhemmin lukiessa jonkun toisen kirjoittamilta. Ymmärrettävästi harmittava seikka henkilökohtaisen päiväkirjan parissa.

Toisaalta sekä ystäväni että minä olimme samaa mieltä siitä, että päiväkirjan sivuilta on helppo myöhemmin palauttaa mieleen muistoja, tapahtumia ja fiiliksiä, jotka ovat tapahtumahetkellä olleen tunnekuohun takia kadonneet mielestä. Itse esimerkiksi en muista kovinkaan paljon edes pienen tuntuisia asioita esimerkiksi kouluajoilta tai terapiasta tai sairaalahoidoista, joten välillä on mukava lukea vanhoja merkintöjä ja muistella. Toki ne usein repivät haavoja auki ja kirvelevät monta päivää, mutta olen myös saanut palautettua mieleen monta unohtunutta hauskaa tai ihanaa hetkeä, joita en kirjoitushetkellä osannut edes huomioida kunnolla.

Vanhojen päiväkirjamerkintöjen lukeminen on hieman kaksiteräinen miekka.


Pidätkö sinä päiväkirjaa? Jos pidät, käytätkö sitä kaikenlaisten asioiden tallettamiseen vaiko vain joidenkin tiettyjen tunteiden tai asioiden kanssa? Luetko koskaan vanhoja tekstejäsi uudelleen?
Voit toki vastata myös, jos olet joskus pitänyt päiväkirjaa muttet pidä enää. Kerro myös, mikset pidä enää ja aiotko kenties joskus aloittaa uudelleen.

Ollako vai eikö olla?

Löysin aivan mahtavan filosofisen keskustelun eräästä maagisen realismin genreen kuuluvasta novellista (Goblin Lake, kirjoittanut Michael Swanwick), ja alla on keskustelun ehdottomasti paras pätkä;

"You see? Characters in books do not read books. Oh, they snap them shut when somebody enters the room, or fling them aside in disgust at what they fancy is said within, or hide their faces in one which they pretend to peruse while somebody else lectures them on matters they'd rather not confront. But they do not read them. 'Twould be recursive, rendering each book effectively infinite, so that no single one might be finished without reading them all. This is the infallible method of discovering on which side of the page you lie - have you read a book this year?"

Tiedät olevasi olemassa, kun luet kirjoja ja tarinoita ihmisistä, jotka eivät ole.

Oletko lukenut kirjan tänä vuonna?

The Art of Deduction.

Hyvää itsenäisyyspäivää sitä juhlistaville ja... mukavaa viikonalkua muille?


Viikko 48 on siis nyt käsittelyvuorossa.

Minulle tuli lievä esiintymiskammo katsellessani viikon kirjasaldoa lauantaina, kun vain kaksi kirjaa oli luettu loppuun asti, mutta onneksi iki-ihana Sherlock Holmes vaati huomiotani ja sain hänen avullaan vielä kolmannen listalle. Holmesit ja Poirot'tit menevät aina yhdessä illassa/yössä, kun niitä ei malta jättää kesken.

• Nick Trout: Sano mihin sattuu. Päivä eläinlääkärin elämästä (suomeksi) Oi mikä kirja! Minulla oli möykky kurkussa lähes koko ajan, vaikka suurin osa potilaista selvisi ja parani mainiosti. Rakastin Troutin kirjoitustyyliä; hän kirjoitti hyvin JA on selkeästi hyvin työlleen omistautunut, viisas eläinlääkäri. Olisin iloinen, jos hän hoitaisi lemmikkejäni tarvittaessa. Pidin kovasti tavasta, jolla kirja yhdisti lukuisia mainiosti kirjoitettuja anekdootteja ja potilastapaamisia sekä syvempiä ajatuksia ja mietintöjä eläinten hyvinvoinnista (kuten kuinka paljon eläin osaa arvostaa kivuliaan leikkauksen tuomaa apua tai kuinka pitkälle meidän tulisi mennä tai olla menemättä pidentääksemme eläimen elämää modernin lääketieteen avulla). En muista yksityiskohtia Herriottin kirjoista, mutta pidin tästä vielä enemmän - Trout selvästi rakastaa eläimiä ja haluaa niiden parasta, mutta myös tunsi syvää myötätuntoa omistajille, jotka rakastavat lemmikkejään yli kaiken. Hän ymmärsi, että lemmikki voi olla ihmisen elämän rakkain asia, enemmän rakastettu kuin jopa omat ihmislapset, ja että mikään rahasumma ei ole liian suuri verrattuna eläimen onnellisuuteen ja hyvinvointiin. Sen sijaan että olisin vain rakastanut kirjaa, sen kirjoitustapaa ja sen synnyttämiä ajatuksia, kehitin myös paljon uutta arvostusta kirjoittajaa ja kaikkia hänen kollegoitaan ympäri maailman kohtaan. He tekevät maailman tärkeintä työtä. Toivon, että Trout kirjoittaa lisää samankaltaisia teoksia; tämä oli viihdyttävä, syvällinen ja rakastettava.
• Juhana Salakari: Hengitän - äänessä Antti Tuisku (suomeksi) Antti Tuiskun keikan laivalla pari kertaa tsekanneena ja siitä tykänneenä piti tämäkin kirja katsastaa; tarttui mukaan kirjaston lainapöydältä puolivahingossa. Ja eihän lisälukeminen ikinä huono juttu ole! Minulle jäi kuitenkin hyvin sekavat fiilikset kirjan lukemisesta. Eräältä kantilta tarkasteltuna se oli tekstin ei-niin-kehuttavasta laadusta huolimatta melko oivalletusti kirjoitettu - suurimmaksi osaksi Tuiskun omia kommentteja kirjoittajan "analyyseillä" varustettuna (pari virkettä kerrallaan), ja kommentteja Tuiskun ystäviltä ja työtovereilta. Tuiskun omat sanat saivat minut ihmetyksen partaalle monta kertaa; joissakin kohdissa hän oli hyvin kiltti ja ymmärtäväinen ja sympaattinen, niin kuin televisiossa ja livenä, mutta toisissa kohdissa hän antoi itsestään aivan yli-itsekeskeisen ja itsekkään kuvan ja miltei puhui "minä minä minä mää oon paras kaikessa!" Siitä jäi huono maku suuhun. Ymmärrän, että hän on artisti ja että jotkut ihmiset ovat itsekeskeisempiä kuin toiset ja että efekti voi olla kirjoittajankin syytä, mutta silti... Tykkäämiseni Tuiskusta kärsi kyllä. Jos ne "olen ihan paras kaikessa" -puheet olisi jätetty pois, ei mitään lommoa olisi tullut. Jotkut fanit voivat toki soimata minua tällaisesta mielipiteestä, mutta Lady Gagan kanssa olen oppinut, että voi olla vaikka superfani ja silti olla rakastamatta hulluna kaikkea, mitä idoli tekee tai sanoo tai pukee ylleen. Todellinen superfani rakastaa idoliaan tämän virheistä huolimatta ja kykenee näkemään tämän erehtyväisenä ihmisenä. Mutta tämän kirjan perusteella... En siis ole mikään Tuisku-fani, mutta... Ajattelen, että oli kenties virhe lukea tämä teos, vaikka se antoikin uutta informaatiota levyn tekemisestä ja alasta yleisesti. Jos olisin Antti, haluaisin rahani takaisin, tai edes uuden, paremman version kirjasta.
• Sir Arthur Conan Doyle: A Study in Scarlet (englanniksi) Tajusin viime viikolla hädissäni, etten ole lukenut pitkään aikaan yhtäkään Holmesia. Koska lukulistani kärjessä ei keikkunut seuraavana vuorossa olevaa mestarietsivää, iskin Guy Ritchien elokuvan pyörimään, irvistelin sen loppuun (anteeksi, mutta Sherlock Holmes on minulle pyhä hahmo; sitä ei saisi muokkailla miten sattuu, kuten tässä uudessa elokuvassa) ja kaivoin sitten silmät ilosta kiiluen tämän teoksen pinosta. Tämä oli ensimmäinen Holmes, jonka koskaan luin, ja on myös ensimmäinen koskaan ilmestynyt Holmes-seikkailu. Muistan silloin nassikkana tätä lukiessani inhoavani tekstin "katkaisevaa" sisustarinaa, joka selittää rikosten tekijän motiivit ja taustan, koska tarinassa ei tietenkään esiintynyt Holmes, mutta nyt lukukokemus oli kaikin puolin antoisa ja The Valley of Fearin jälkeen olen jopa pitänyt näistä lyhyistä matkoista Atlantin toiselle puolen kesken tarinan. A Study in Scarletin ihanuus on kenties kuitenkin Holmesin ja hupaisansuloisen Watsonin tapaamisessa, ystävystymisessä ja siinä, kuinka Holmes hiljalleen todistaa Watsonille päättelykyvyn käytön hienoudet. Muihin kirjoihin jo tutustuneelle on myös sydäntälämmittävää, että Holmes on jo parikymppisenä nuorukaisena se sama Holmes kuin aina; ylimielinen, kylmähkö hyperrationalisti, joka kuitenkin ilahtuu milloin mistäkin tieteellisestä saavutuksesta ja jonka palkkioksi työstä riittää tieto siitä, että hänen aivonsa ratkaisivat pulman. A Study in Scarlet ei ole kenties Holmesin seikkailuista parhain, mutta suosittelisin silti aloittamaan lukemisen siitä - tähän eksentriseen hahmoon tutustuminen käy parhaiten Watsonin kanssa yhtä matkaa ihmetellen. Ja onhan mikä tahansa Holmes ihana!

... Suokaa anteeksi, mutta en kykene kritisoimaan Holmesia. En nyt enkä koskaan. Joitakin pieniä häikkiä ehkä löytyy kerran tai pari kirjasarjan aikana, mutta... Minulle Holmes on täydellinen tällaisena. En keksi mitään paranneltavaa tai muutettavaa (mikä on syy siihen, että uudet versiot esimerkiksi televisiossa tai elokuvissa saavat selkäpiini värisemään).

Kun minulta kysytään parhainta koskaan kirjoitettua hahmoa kirjallisuudessa, vastaukseni on aina Sherlock Holmes. Minulle hän on täydellinen.


Nyt ovat työn alla kirjat The Flowers of Evil, Kotilieden Suuri Joulukirja (älkää kysykö, mistä isot alkukirjaimet tulevat... minä en tiedä enkä tajua), Stories ja The Sign of Four (lisää Holmesia!). Toivottavasti ainakin osa niistä pääsee ensi viikon katsaukseen.

Google auttaa kaikkeen.

Heikot kohtani kieliopin kanssa ovat ehdottomasti anglisismit, koska puhun ja kirjoitan englanniksi yli puolet ajasta ja käytän siis kieltä paljon enemmän kuin suomea, ja sana piirustus. En edes muista miksi, mutta tarhassa minulle opetettiin, että siinä on kaksi ärrää. Saatan siis edelleen kaikesta saamastani korjauksesta ja tiedosta huolimatta kirjoittaa vahingossa piirrustus, koska se on niin selkärangassa se tuplaärrä, kun sen kerran nelivuotiaana on sinne saanut juotetuksi.

Googlailin tuossa sitten äsken, olenko ainoa häpeäläinen. En ole, onneksi tai epäonneksi... Löysin kuitenkin samalla aivan mainion kirjoitusasujen oppaan!

Olkaa hyvät, rakkahat:

Kotoisten sanojen kirjoitusongelmia [Nykyajan kielenopas]

Suurin osa oppaan asioista on toki jo tuttuja, mutta kertaus on opintojen äiti ja on aina mukava verestää omiakin taitojaan.

Huomatkaa myös, että teksti on osaa laajempaa sarjaa, joten siinä on meille kaikille mieluisaa luettavaa itsenäisyyspäivän pitkäksi viikonlopuksi!

Mother tongue

Kielioppia ajattelin edelleen paasata, tällä kertaa tosin englannin. On se kumma, että riittää näitä tuttuja, joille haluaisi sanoa jotakin, muttei sitten viitsi.

Puran siis ahdistustani tänne.

Suomessa opetetaan englantia pääsääntöisesti kolmannelta luokalta alkaen. Jotkut onnekkaat ovat päässeet kielikylpytarhoihin tai, kuten minä, aloittaneet jo ensimmäisellä luokalla. Aloitusvuodesta riippumatta osa ihmisistä omaksuu ihmeellisen hyvin vieran kielen ja pärjää sillä paitsi etelänmatkoillaan, myös syvemmissä keskusteluissa internetin maailmassa.

Kaikkea ei tietenkään kykene tai ehdikään oppia, mutta minua ihmetyttää, miten vähän itse kielioppia tankataan koulussa. Muistan epäsäännöllisten verbien sanatestit puolen vuoden välein kolmannelta aina yläasteen puoliväliin asti, muistan sanaston opettelua (tiedänpähän nyt, miltä plateau näyttää), muistan mitä vinkeimpiin kielen omituisuuksiin tutustumista... mutta kielioppia käytiin verrattain vähän läpi.

Se on ihan okay. Moni pärjää vähän vähemmälläkin kieliopin osaamisella ulkomailla tai lukee vaikkapa kirjaa sanakirjan kanssa.

Minulla oli kahdeksannella luokalla ihana englanninopettaja, joka inspiroi minua ottamaan selvää kielestä, sen rakenteesta ja paikallisista outouksista. Minä kirjoitin proosatekstejä, joiden oikeaoppisuuden hän tarkasti; tein koulukirjan tehtävät jo syksyn aikana, joten kevätlukukaudeksi sain omia lisätehtäviä ja kielitasokokeita, jotka selätin yhä innokkaampana ja taitavampana. Opin arvostamaan englanninkielisiä kirjoja ja Englannin pitkäikäistä kirjallisuutta.

Häneltä opin kolme elämäni helpointa kielioppimuistisääntöä:

• I before E, except after C eli esimerkiksi receiver ja retriever
• When in doubt, go without. (kyseessä väliviiva) eli esimerkiksi backwards slash deal, ei backwards slash -deal. (Englannissa käytetään HYVIN vähän väliviivoja: vielä vähemmän kuin suomessa.)
• split infinitive eli EI NÄIN: to boldly go where no man has gone before. Vaan NÄIN: to be or not to be  .  Ei tungeta sinne väliin mitään sanoja. Ei mitään. Se ei ole to not be, se on not to be.

Minua itse asiassa ärsyttää, kun ihmiset tekevät näin helppoja virheitä, mutta en onneksi itke tuskan kyyneleitä niin kuin edellisen merkinnän aiheen kanssa. Pikemminkin naureskelen itsekseni, että "Etkö osaa edes tuollaista? Voi voi..." (Kielioppi on serious business! Jos et osaa, minä ajattelen helposti, että olet tyhmä.) (Tiedän, että et välttämättä ole, mutta minua kummastuttaa, mikset osaa helppoja asioita.)


Kaikille englannin kielen hienouksia arvostaville ja niistä kiinnostuneille suosittelen Bill Brysonin Mother Tongue -kirjaa, jota tämä kasiluokan opettaja suositteli minulle. Ihastuin kirjaan; kuinka hupaisa, antoisa ja mielenkiintoinen kieli voikaan olla! Panen hyvän kiertämään ja suosittelen erittäin lämpimästi.

Tack och adjö! ;)

"On kuin jakaisi voileipiä hautausmaalla."

Otsikon lausahduksen tokaisi iki-ihana Dick Solomon TV-sarjassa Kolmas kivi auringosta. Hänen sanansa toivat heti mieleeni aiheen, josta minun on pitänyt kirjoittaa jo pitemmän aikaa.

Kielioppi on minulle tärkeätä. Myönnän avoimesti arvostelevani ihmisiä heidän verbaalisten kykyjensä mukaan. Varsinkin internetissä minun on vaikea edes keskustella ihmisten kanssa, jos he eivät osaa omaa äidinkieltään hyvin.

Virheet ovat toki sallittuja. Kukaan meistä ei ole täydellinen. Jokainen meistä tekee virheitä, ei aina ajattele loppuun asti, näpyttelee vääriä kirjaimia, kirjoittaa yhtä ja ajattelee toista... Minä teen kaikkia näistä, ja niin tekevät kaikki muutkin. (Ja virheellä tarkoitan tässä vahingossa tehtyä virhettä!)

Ja suurin osa kommunikointiahan on ei-verbaalista. Hyväksyn sen ja annan myönnytyksiä kanssaihmisilleni. Internetissä ei-verbaliikka on kuitenkin hyvin, hyvin pienessä osassa. Pääpaino on nimenomaan sillä, kuinka hyvin keskustelun toinen osapuoli ilmaisee itseään verbaalisesti. Sanojen ja kieliopin avulla.

En ala nyt purkamaan turhautumistani amerikkalaisiin teineihin, jotka raiskaavat päivittäin rakasta englantiani ympäri verkkoa. En edes sukella syvempiin vesiin suomen kieliopin takia; pysyttelen matalassa päässä ja työnnän vain kasvoni hetkeksi vedenpinnan alle.

Toivon, että sanomani ei ole leipien jakamista kuolleille, vaan että asia menisi oikeasti perille... vaikka tällä hetkellä, usean yrityksen jälkeen alkaa tuntua vähän toivottomalta.

Mutta mikä ihmeen asia on näin karmea ja koskettava ja ärsyttävä ja yleisesti esillä sekä mediassa että sosiaalisissa kanssakäymisissä? Minäpä kerron.

Minä vihaan, vihaan vihaan vihaan enemmän kuin voin kertoa, sitä, että ihmiset sanovat esimerkiksi kuulostaa hyvälle. Ainoa tapa, jolla tuosta lauseesta saa vielä karmeamman, on tuplata verbin ällät. Missä maailmankaikkeudessa kuullostaa hyvälle kuulostaa hyvältä? Kuullottaminen on keittiössä tehtävä asia, johon usein liittyy sipuli. Ja jos kysyn "miltä kuulostaa?", miten joku voi vastata siihen "hyvälle"?!

(Tuplaällästä tulee mieleen viime vuosi: nauroin puoli tuntia, kun pikkusisko kirjoitti joululahjatoivelistaansa - "joulu lahja toive lista" se oli tosin nimeltään... -, että hän haluaa "kuullokkeet". Kun huomautin asiasta, hän korjasi sanan muotoon "kuullokeet". En tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Onneksi korjaus meni lopulta perille oikeassa muodossaan.)

Palatakseni kuitenkin kieliopilliseen raivostukseeni:

Minulle opetettiin yläasteella, ihanan äidinkielenopettajan ollessa luokanvalvojani, seuraavat taivutukset:

• miltä kuulostaa? esimerkiksi "Elton Johnin hehkutus kuulostaa mielenkiintoiselta."
• miltä maistuu? esimerkiksi "Piparit maistuvat kesälläkin jouluisilta."
• miltä tuntuu? esimerkiksi "Pakkastuuli tuntuu iholla jäätävältä ja pisteliäältä."
• miltä näyttää? esimerkiksi "Lady Gagan karva-asut näyttävät hupaisilta."
• mille haisee/tuoksuu? esimerkiksi "Öinen juna haisee kuselle ja kaljalle."

Huomatkaa huomatkaa huomatkaa viimeinen aisti ja sen erotus.

(Toki kieli elää ja muuttuu koko ajan, eli mikäli oppini ovat antiikkisia, kertokaa ja korjatkaa!)

Lähes kaikki taivutukset ovat siis vastauksia kysymykseen miltä, millaiselta tai minkälaiselta. Vastauksen loppuun tulee siis silloin -ltä tai -lta.

Toivoisin, että ihmiset pitäisivät kysymyksen mielessään vastatessaan siihen. Ihan yleisestikin tässä olisi parantamisen varaa, mutta kieliteknilliseltä kannalta on harmillista ja hämäävää, kun taivutusmuoto vaihtuu kesken asian. Se on samanlainen rike kuin persoonan äkillinen ja perustelematon vaihto tekstissä, mutta paljon, paljon yleisempi.

Ja kyse ei todellakaan ole vain minusta ja sinusta. Olen useamman kerran irvistellyt pettyneenä luotettavien ja laadukkaidenkin julkaisujen kirjoitellessa iloisesti "tämä kuulostaa hyvälle!" Ugh.

Tiedän, etteivät kaikki pane niin paljon painoarvoa kieliopille, mutta uskokaa minua - älykkäät tahot arvostelevat teitä ja älyänne. Eivät ehkä tahallaan tai ilkeyttään, mutta arvostelevat kuitenkin.

Tämä ei ole edes vaikea asia! Jo pienellä muutoksella voit vaikuttaa omaan verbaaliseen ulosantiisi merkittävästi.

Ja hei, minäkään en yläasteella tiennyt että hajuihin tulee -lle-pääte... Mutta opettajan korjattua opettelin asian.

Me olemme älykkäitä ihmisiä; puhukaamme siis edes jotenkuten älykkäästi. Yrittäkäämme edes.

Tsemppiä!