Valaistuksen puute hämärtää

Poikkeuksellisesti tänään on arvioitavana vain yksi kirja, vaikka niitä tuolla arvioimattomien kirjojen luonnosmerkinnässä ärsyttävän suuri joukko vielä onkin. Ystäväni Elina, joka pitää lestadiolaisuutta nuorekkaasti käsittelevää blogia Tuhlaajalapsi karkuteillä, sai arvioitavakseen Aija Hannilan esikoisteoksen Valon lapsi. Elina ehdotti sitten minulle, kun pyysin kiinnostavaa kirjaa lainaksi, että voisimme kirjoittaa yhdessä arviot siitä. Koska olemme molemmat kirjarakkaita ja samaa mieltä esimerkiksi kieliopillisesti oikean kirjoituksen ja hyvien kirjojen tärkeydestä, suostuin innolla.

• Aija Hannila: Valon lapsi (Joko kirjailija ja kirjan nimi selvisivät, vai kirjoitanko sen vielä kerran? Haha.) Takakansitekstin (alla) luettuani päätin lukea koko teoksen, ja odotinkin sitä innolla - takakannen perusteella käsissäni olisi loistokas, koskettava teos. Kirjan avattuani ensireaktio oli kuitenkin vihainen hämmennys: pelkkä typografia sai minut ärsyyntymään ylisuurilla riviväleillään, isolla fontillaan ja niin lyhykäisillä luvuillaan kuin usein pelkistä päälauseista koostuvilla virkkeillään (!). Sadan sivun kirjaksi teoksessa onkin huomattavan vähän tekstiä. Niinsanotun perusnormikirjan fonttikoolla ja riviväleillä sivumäärä putoaisi varmaankin puoleen. Ei se mitään, ajattelin; joskus lyhyet kirjat ovat aivan täynnä huikeita lukuelämyksiä ja upeita virkkeitä! Valitettavasti tässä tapauksessa kyse ei ollut tästä. Teosta lukiessa oikein harmittaa, sillä tekstistä näkee ajoittain, että kirjailijalla olisi potentiaalia tuottaa hienoa tekstiä, mutta ainakin tässä, melko kiireisesti parissa kuukaudessa kirjoitusideasta painoon kiiruhtaneessa kirjassa potentiaali menee hukkaan. Tarinankuljetus on sekavaa ja pomppii sinne tänne ilman kovin selkeää punaista lankaa. Teosta olisikin voitu markkinoida mieluummin esimerkiksi yhtenäisellä teemalla varustettuna novellikokoelmana, mutta silloinkin markkinointi olisi valhetta, sillä kovin yhtenäistä tekstin tarinasta ei saa yrittämälläkään. Tällaisenaan ymmärsin lukemani kunnolla vasta takakansitekstin uudelleenlukemisen jälkeen.... Mielestäni hyvin harvat ja valitut kirjat ovat sellaisia, joille voi sallia takakannen kohdalla reaktion "Ai tästä tämä kirja kertoi!", eikä Hannilan teos millään muotoa kuulu niihin. Kirja on klassinen esimerkki pöytälaatikkokirjoittamisesta, jonka perussääntöihin kuuluu, että ensiversion valmistuttua käsikirjoitus tungetaan puoleksi vuodeksi laatikkoon, eikä sitä edes ajatella niiden kuuden kuukauden aikana. Tämän jälkeen tekstin lukee läpi uusin silmin, ja sitä pystyy editoimaan kriittisemmin itsekin. Hannilan tapauksessa raakileversio taisi lähteä suoraan painoon sen kummempia kommenttilukukertoja tai viilauksia odottamatta. Tämä on mielestäni harmi, sillä kuten totesin jo aiemmin, teoksesta huomaa ajoittain kirjoittajan potentiaalin tuottaa iskevää tekstiä, ja kuten Milla Nykäsenkin omakustanneteoksen kanssa, arvostan paljon kaikkea sitä hyvää, mitä asioiden kirjoittaminen on antanut kirjoittajalle itselleen. Ongelmana molemmissa teoksissa onkin nimenomaan se, ettei se sama vaikutus siirry puutteellisen editoinnin takia lukijoille. Hienoa kuitenkin, että Hannila julkaisi rohkeasti tarinansa!



Takakannen teksti.

Enpä muuten muista, mainittiinko itse tekstissä kertaakaan päähenkilöä nimeltä. (Lisäys: Elina korjasi, että kyllä Inka mainitaan nimeltä pari kertaa. Kertonee jotakin tekstistä, että Inka meni minulta kokonaan ohi.) Toisaalta minusta on hyvä, että hänelle on annettu nimi, ja toisaalta taas en ole aivan varma, miten nimen tietäminen palvelee lukijaa, kun sitä ei kerran käytetä itse teoksessa.

Tässä tapauksessa takakansiteksti oli todellakin tarpeen lukea sekä ennen itse tekstiä että tarinan jälkeen, sillä Inkan unenomaiset polut ovat niin irrallisia ja kierreilmauksilla täytettyjä, ettei peruslukija niitä ihan helpolla saa itsekseen auki.

Moinen on mielestäni hyväksyttävää silloin, kun se palvelee jotakin suurempaa symboliikkaa tai tarkoitusta. Tällä kertaa se on lähinnä hieman sekavaa ja jättää lukijan etäiseksi.












Elinan oivaltava arvio kirjasta löytyy täältä!