Etsivä löytää...

29.1.2011

Rakkautta ja hoitovirheitä

Tässä ovat viime viikon kirjat. Juoksevina teemoina tällä kertaa näyttävät olleen rakkaus, rakastamisen vaikeus ja elämän yllättävät käänteet.

  • Stephenie Meyer: Breaking Dawn Sain viimein vihdoin tämän luettua! (Kyllä, virke ansaitsee huutomerkin.) Luulen, että se, mikä eniten hidasti lukemistani, oli oma pääni; hyvin harvoin aiemmin olen ollut niin vastentahtoinen avatessani kirjaa kuin tämän kanssa. Selkäpiitäni karmi, kun ajattelin, voi, pitäisi lukea Breaking Dawnia eteenpäin taas... Sarjan lukeminen suomeksi ennen englanninkielisiä oli huono idea; suomenkieliset käännökset - Aamunkoi varsinkin - olivat niin karmeita, että niistä jäi henkisiä arpia. Englanniksi koko sarja on jonkin verran parempi (jopa Breaking Dawn). Ei paljoa! Mutta jonkin verran. Ne ovat luettavampia. Siinä missä sarjan kolme ja puoli ensimmäistä osaa ovat OK, Breaking Dawn sukeltaa syvälle mutaojaan sekä laadun että sisällön puolesta. Tarina vaikuttaa konservatiivisesti kasvatetun teinin päiviunista revityltä: kaikki rakastavat kaikkia ja kaikki sujuu hyvin ja kirjan lopun "taistelu", kaikesta etukäteen rakennetusta jännityksestä huolimatta, on suunnilleen suurin pettymys ikinä antikliimaksien laajassa valikoimassakin. ... Ja sanooko se mitään kirjan hahmoista, että lempihahmokseni muodostui Aro, yksi "pahiksista"? Edwardista, Jacobista ja eritoten Bellasta on kaikista tullut höperöitä perheihmisiä, ja loput susista ja vampyyreistä ovat vain vähän enemmän kuin liikkuvia taustakuvia. Jos Harry Potterin epilogi oli luotaantyöntävä ja olisi ollut parempi jättää kirjoittamatta, tämä koko kirja on Twilight-sarjan epilogi. Ja rakkaat ihmiset, jos teidän on pakko lukea tämä, tehkää se englanniksi (tai muulla taitamallanne kielellä). Suomalainen käännös todellakin jättää teidät pelokkaiksi ja arpeutuneiksi, kysellen itseltänne yhä uudelleen, "Kuinka voi olla olemassa näin huono kirja?" Englanninkielinenkin toki on vain niin ja niin paljon parempi. Muut osat sarjasta, vaikkakaan eivät kehuttavia, ovat nautittavia höyhenenkevyitä teoksia, jotka saavat kenen tahansa emon tai romantikon sydämen hieman huokailemaan, mutta tämä? Ei. Ei. Teitä on varoitettu!
  • Riku Korhonen: Lääkäriromaani Tämä oli... Minulla on hyvin sekava mielipide tästä kirjasta. Joissakin kohdissa teksti tuntui hyvin pakotetulta ja ei ollenkaan hyvältä, ja toisissa kohdissa kaikki soljui hienosti ja teksti oli niin täynnä tunteita, tasoja ja merkityksiä, että miltei jäin sanattomaksi. Tarinan minäkertoja on suunnaton, ajoittain äklöttävä kusipää, mutta omalla tavallaan silti jokseenkin pidettävä. Pidin myös tavasta, jolla kertomus kulki eteenpäin ja jolla minäkertojasta tuli itsekeskeinen, välinpitämätön kusipää sen avulla, että hän koetti epätoivoisesti auttaa tyttöystäväänsä selviämään tämän surusta. Teos ei sisällä mitään kunnollisia selityksiä prosessista ja sen syistä, mutta toimii silti. Ja voi mitä kauneutta ja oivallusta tyttöystävän surussa oli, hänen murheessaan ja tavoissaan olla käsittelemättä sitä. Olen aina ihastuksesta ympyräisenä, kun joku osaa pukea tuollaisia asioita ja tunteita sanoiksi - ja tässä kirjassa sanat ovat olemassa, mutta rivien välissä. Se on siinä mielessä toki harmi, että näin vain suruun tutustuneet osaavat kaivaa merkityksen ja kuvauksen esiin painettujen sanojen alta, mutta toisaalta, kykenisivätkö "muut" edes ymmärtämään niitä täysin, vaikka ne olisivatkin selkeästi esillä sivulla? Teos on ovela sekoitus Amerikan psykoa (tosin lievempänä) ja monia moderneja kotimaisia teoksia, joissa kuvaillaan raa'an kauniisti nykyaikaa ja elämiämme siinä (tosin yhdessä kohdassa minulle tuli voimakkaasti mieleen ruotsalainen Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä). Teos ei ole parhaita lukemiani kirjoja, mutta olin kyllä melko lailla liimaantunut tekstiin lukiessani sitä. Vaikka lukiessa saattaisi tuntua siltä, lukuaika ei mene hukkaan tämän teoksen kanssa.


Mistä kotimaisista kirjoista sinä olet pitänyt, tai mikä on tehnyt sinuun voimakkaan vaikutuksen?

25.1.2011

PALAUTELAATIKKO

kuva täältä.


















Tämä merkintä on tästä lähtien virallinen palautelaatikkoni, joka palvelee sekä teitä että minua. Kirjoittakaa kommentteihin rehellistä (mutta asiallista, pyydän) palautetta tai vaikka juttutoiveita tai kysymyksiä tai ihan mitä vain!

Linkitän merkinnän tuohon oikealle marginaaliin, jotta se löytyy aina tarvittaessa. Ja vaikka merkintä olisi viisi vuotta vanha, saan kommenttinne kyllä sekä sähköpostiin että Bloggerin kommentit-sivulle, joten älkää huolehtiko merkintöjen i'istä, mikäli haluatte kommentoida tänne tai muualle.

Jos jokin asia häiritsee tai askarruttaa, ottakaa se ihmeessä puheeksi alla! Lukuisista taidoistani huolimatta en ole vielä oppinut ajatustenlukua...

Kiitos kaikista jo kirjoittamistanne kommenteista ja juttuvinkeistä! Pidän niistä todella paljon ja toivon paljon lisää!



Jos on erittäin tärkeää tai henkilökohtaista asiaa, lähetä sähköpostia tähän osoitteeseen !

22.1.2011

Scheiße!

kuva täältä.



















Tuossa tuskaillessani Breaking Dawnin viimeisten lukujen kanssa kohtasin tämän kuvan, ja minulle tuli heti mieleen Aamunkoi ja Maureen Callahanin Lady Gaga. Ne ovat ainoat kirjat, jotka olen todella tahtonut rikkoa, repiä kappaleiksi, paiskata roskakoriin ja polttaa vielä päälle. (Harmi vain, että lukemistoni ovat olleet lainattuja teoksia...)

Ottaen huomioon elämäni aikana lukeman kirjamäärän on hienoa, että vain nuo teokset herättävät niin primitiivistä, puhdasta raivoa. Mutta jopa nuo kaksi ovat liikaa. Toivoisin, että olisin lukenut elämässäni vain lukemisen arvoisia teoksia.

Toisaalta, jos ei koskaan lue huonoa kirjaa, ei osaa arvostaa hyviä niin paljon. Ei valoa ilman varjoja ja niin poispäin.

Oletko sinä koskaan lukenut kirjaa, joka herätti silkkaa vihaa ja raivoa? Jos olet, mikä kirja se oli ja pystyitkö lukemaan sitä edes loppuun? Oliko teoksessa mitään hyvää, vai ansaitseeko se polttotuomion ilman oikeudenkäyntiä?

Onko kukaan muuten koskaan oikeasti repinyt tai polttanut jotakin kirjaa? Kertokaa!

18.1.2011

What a week!

Viikon kirjaset, olkaa hyvät.

  • Maureen Callahan: Poker Face. The Rise and Rise of Lady Gaga Tämä on se sama vihastuttava, pahansuopa kirja, jonka luin suomeksi muutama viikko sitten. Tekstin kieli paransi mielipidettäni vain marginaalisesti - oli kieli mikä tahansa, Callahanin iva ja perustelemattomat argumentit ovat raivostuttavia. Kirja sisältää hyvin vähän, jos lainkaan, uutta tietoa Gagasta ja on kirjoitettu niin ilkeällä, ivaavalla tyylillä, että on miltei mahdotonta lukea teosta loppuun vihaamatta kirjoittajaa hänen kirjoitustaidottomuutensa, aiheesta toiseen ilman minkäännäköistä siltaa pomppimisen ja selittämättömän Gaga-vihansa takia. Miksi kirjoittaa kirja ihmisestä, josta ei pidä lainkaan? Ja kun Callahan kerran mainostaa olleensa Pulitzer-ehdokas, odotin häneltä ehdottomasti parempaa kielenkäyttöä, paljon objektiivisempaa näkökulmaa ja parempaa lähteiden käyttöä (yksi hänen päälähteistään, se eniten käytetty, on hänen oma vanha lehtiartikkelinsa! Mikä ihmeen lähde se on? Ja vaikka katsoisinkin sitä sormien läpi, on lähteiden määrä ja laatu silti epäilyttävä...). Enkä sano tätä siksi, että pidän Gagasta ja inhoan nähdä hänet näin väärinkäsitettynä ja -kirjoitettuna. Sanon sanottavani, koska kirja on kuin happoa ja huonosti tehty. Callahan saisi hävetä. Teos ei ole edes kirjaston varausmaksun arvoinen; ainoa hyvä asia teoksessa on kaksi valokuvaliitettä, mutta niidenkin kuvatekstit ovat raivoa herättäviä pettymyksen aiheita. Todellakin kamala kirja joka kantilta. Jos haluat lukea Gagasta ja nähdä hänen kuviaan, käy verkossa jollakin luotettavalla fanisivustolla - saat samat totuudenpalaset ja tiedonnypykät ilman kaikkia väärinymmärryksiä ja inhoa.
  • Sir Arthur Conan Doyle: His Last Bow Olen nyt lukenut kaikki canon-Holmesit, kaikki. Kuinka karmeaa. Kaikki muut tarinat tässä teoksessa ovat samankaltaisia kuin mitkä tahansa muut Holmes-novellit, paitsi nimikkonovelli. Sen alaotsikko on 'An Epilogue of Sherlock Holmes' ja se on kronologisesti viimeinen Holmesin seikkailu. Mikään sen sisällössä ei erota sitä aiemmista tarinoista, paitsi Conan Doylen harvoin käyttämä kaikkitietävä kertoja (kuinka outoa lukea Holmesia, jossa Watson ei ole kertojana!) ja ne suloisenkatkerat huomautukset, joita kaksi sankariamme vaihtavat keskenään tavatessaan pitkästä aikaa. Holmesin huoleton pyyntö puhua hetki kahden Watsonin kanssa, koska ne saattavat olla viimeiset sanat, jotka he sanovat toisilleen, sai minut melkein itkemään. Kirjan ja tarinan loppu (sillä His Last Bow on kirjan viimeinen seikkailu) kirvoitti myös kyyneleet silmiin, sillä mikään siinä ei ole merkittävää tai tavallisesta poikkeavaa - se on vain yhden seikkailun loppu, ja lukija saattaisi pelkän tekstin perusteella hyvin olettaa, että parivaljakko jatkaa ihanaa yhteistyötään seuraavalla sivulla aivan kuin ennenkin. Täydellinen loppu ajattomalle, kuolemattomalle parille. Jokainen sherlockian (suomentakaahan tuo nimike minulle!) arvostaa ja rakastaa kirjaa varmasti, ja lopulle nostan kehuhattuani aivan vilpittämän ihastuneena. Sherlock Holmes ansaitsee juuri sen, eikä yhtään vähempää, ei luojaltaan eikä meiltä lukijoilta. Kiitos ihanista hetkistä kanssanne, Holmes ja Watson.
  • Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus Yksi Christien tunnetuimmista töistä, olen varma, eikä ihmekään. Vaikka tiesin, kuinka teos loppuu, koska olen lukenut tämän jo pari kertaa ja tämä tuli TV:stä juuri elokuvana, olin silti hämmästynyt, ja muistan, kuinka hämmentynyt olin ensi kertaa teokseen tutustuessani: olin juuri nähnyt kaikki todisteet ja osan Poirot'n päättelyistä, ja silti lopputulos vei maton jalkojen alta. Teos on myös täydellinen esimerkki suljetun huoneen murhasta ja paljastuksista á la Christie, ja rakastan sitä, kuinka kaikki todistusaineisto kerrotaan myös lukijalle, jotta lukija voi itse keksiä loppuratkaisun - minä onnistun siinä hyvin, hyvin harvoin, mutta kenties älykkäämmät lukijani onnistuvat useammin. Eikö se tunnukin mahtavalta? Täysin Poirot'ta lukemattomalle en suosittelisi tätä teosta ensimmäiseksi lukemistoksi, sillä ehdottaisin mieluummin, että lukija tutustuu ensin Poirot'hon* muiden herran seikkailujen kautta (esimerkiksi The Mysterious Affair at Styles, joka oli ensimmäinen julkaistu Poirot-tarina) ja vasta sitten lukee tämän teoksen, jotta osaa täysin arvostaa salapoliisin työtä ja loppuratkaisun ihmetystä. Tarina on kyllä kenelle tahansa mahtava ja miljöö on aivan loistavasti keksitty ja esitelty, ja kuka nyt ei rakastaisi pientä, pyöreää belgialaistamme, jolla on muhkeat viikset ja ahkerat harmaat aivosolut? Hastings, mon ami?

*Olen repinyt ääntämisohjeeni David Suchetin tähdittämästä sarjasta, joten korjatkaa ihmeessä, jos taivutan nimen aivan päin mäntyjä!


Kaiken kaikkiaan, jos Gaga-kirja ei olisi ollut niin kamala sisällöltään, olisin ollut muikean tyytyväinen viime viikon lukemistoon. Sekä Holmes että Poirot ovat kärkisijoilla kirjallisten ystävieni listalla.

Ja jotta tämä merkintä ei olisi vain omaa pälätystäni, kysyn teiltä tällä kertaa: mikä tai mitkä ovat kamalimpia kirjoja, jotka olette koskaan lukeneet? Mikä teki siitä/niistä niin kamalan?

13.1.2011

Viikon yksikkö

Tällä kertaa viikon kirjoja on vain yksi! Kuinka masentavaa. Olen viime aikoina lukenut niin montaa kirjaa yhtä aikaa, että miltei ihmettelen tätä yhtäkin loppuunluettua.

Pidemmittä puheitta, hyvä naiset ja herran, 1001 kirjan listani numero 3:

  • Chariton: Callirhoe Rakastan näiden todella vanhojen tarinoiden lukemista ja sitä, että hyvin vähän on muuttunut nykyaikaan verrattaessa (poislukien teknologia, tietenkin). Kaikki sotimiset ja naisten ja miesten karakterisoinnit ja suhteiden konfliktit ja väärinkäsitykset ja vaikeudet - mitä tapahtui ennen ajanlaskun alkua, tapahtuu yhä edelleen ympäri maailman. Olin myös hyvin vaikuttunut siitä, kuinka kehittyneitä oikeudenkäynnit, alihallitsijasysteemit ja muut olivat jo Callirhoen tapahtuma- ja kirjoitusaikoihin. Tarina itse on hyvin saippuaoopperamainen, mutta se on ymmärrettävää, kun ottaa huomioon romaanien ja näytelmien rakenteellisen rikkoutumisen ja muokkautumisen tarinan kirjoitusaikoihin. Kertomuksessa ei ehkä ole syvällistä selittelyä siitä, miksi hän teki sitä ja tämä tätä, mutta päämotiivit selitetään kyllä lukijalle selkeästi, eikä tarinassa juuri mikään jää mättämään tai epäselväksi. Saippuaoopperaa muistuttavat tapahtumat ja nopeus, jolla uskomattomat ja häiritsevät tapahtumat seuraavat toisiaan, saattavat häiritä joitakin. Jos sitä ei ota huomioon, tämä on riemastuttava pikku tuulahdus menneisyydestä. Tässä on kaikkea: draamaa, romantiikkaa, sotia, konflikteja... Ei Callirhoe mikään Metamorphoses ole, mutta hupaisa pikku lukukokemus silti.

Ensi viikolle toiveissani on saada ainakin kaksi kirjaa (yhden olen jo lukaissut) ja enemmän interaktiivisuutta näihin merkintöihin!


Tässä onkin kysymys teille, lukijat: mikä on saippuaoopperamaisin tai absurdein teos, jonka olet lukenut? Oliko se näistä ominaisuuksistaan huolimatta - tai niiden takia - hyvä kirja?

11.1.2011

Hold it against me...

Hei rakkahat!

Kuulkaahan, minä olen huolestuneena seurannut kommentien määrän järkyttävää alamäkeä. Jos Ilkan kommentteja ei lasketa, saan yhden tai kaksi kommenttia muilta yhteensä kuukaudessa, ja nyt Ilkkakaan ei enää ole kommentoinut.

En toki missään nimessä halua viedä aikaa elämästänne ja tärkeämmiltä asioilta, mutta minulle olisi todella hyvä kuulla palautetta ja ihan muuten vain kommenttejanne. Kirjoituksenne ovat lempiosani tätä blogia.

Mikäli kommentoimattomuuteen on jokin syy, toivoisin, että kertoisitte siitä, että voin parantaa palvelua. Tämä blogi on teitä varten, ei minua.

Minulla on ikävä teitä!


(c) Charles Schultz


9.1.2011

Read me

Tämä ei varsinaisesti koske uutta vuotta ja uudenvuodenlupauksia, koska ajatus tuli päähäni vasta pari päivää sitten, mutta päätin koettaa saada The Lord of the Ringsin luettua loppuun tänä vuonna!

Kuten ehkä muistatte, kerroin pari kuukautta sitten, että sain kirjani 6.2.2002 ja että olen sitä siitä asti lukenut sivun silloin, aukeaman tällöin. Tällä hetkellä olen juuri aloittanut The Return of the Kingin (wohoo, loppusuora häämöttää...).

Pikaliimaan tarttuneen etanankin jäljessä kulkeva lukemiseni ei johdu tylsyydestä tai vastenmielisyydestä. Kirja on upea, mutta sen jo kerran suomeksi lukeneena ja elokuvat tarkkaan katselleena tarina tuntuu joskus niin tutulta, että mielenkiintoni herpaantuu ja tartun mieluummin seuraavaan Sherlock Holmesiin tai kirjastosta lainattuun kirjaan - kirjaston kirjoissa on se hyvä puoli, että niiden lukemiseen on deadline...

Haluaisin kuitenkin kyetä sanomaan, että luin kirjan alle kymmenessä vuodessa, joten tänä vuonna tsemppaan. Luen luvun joka päivä ja jos päivä jää välistä, luen sen sisään kun ennätän. Toki minulla on useampi kirja aina kesken, ja saatan vaihtaa lukemisiani lennosta, mutta koetan pitää The Lord of the Ringsin koko ajan yhtenä lukemisistani.

Ei uskoisi, että on näin vaikeata!

Ja ensi vuonna on sitten vuorossa rippileiriltä saamani Raamattu, jonka kymmenvuotisraja tulee kesällä 2014 täyteen...

Tämä on erilaista kuin vuoden 2009 lupaukseni lukea sata kirjaa sinä vuonna (luin 129, ja aikataulupaineista johtuen alensin määrän heppoiseen 36 kirjaan viime vuodeksi, jolloin saldo oli 31.12. 118 kirjaa), mutta jollakin tavalla yhtä stressaavaa. Mikään pakko ei tietenkään ole, mutta kun kerran on luvannut jo itselleen...

Lisäksi tilasin juuri itselleni kaksi viisivuotispäiväkirjaa (niitä, joihin kirjoitetaan pari riviä joka päivä viiden vuoden ajan). Pari riviä päivässä ei kuulosta paljolta, mutta joinakin päivinä on silkkaa tuskaa saada määrä täyteen tai edes tartuttua kynään - olen täyttänyt yhden tällaisen päiväkirjan ja muistan ensimmäisen vuoden harjaantumattomuuden kipeilyt. Osa minua miettiikin nyt, mikä älynväläys tämänaamuinen tilaus oli. Elämässäni ei ole tarpeeksi aikataulutusta ja kurinalaisuutta!


Teettekö te koskaan uudenvuodenlupauksia tai muita jämptejä päätöksiä lukemisen tai kirjoittamisen suhteen? Jos teette, kestävätkö päätöksenne vai unohdatteko ne viikossa, parissa kuten minä?

Mikäli teitte päätöksiä tai aiotte tehdä niitä, toivotan kovasti tsemppiä ja enemmän onnistumisia kuin minulla!

7.1.2011

Viikon kireät

Viime viikon kirjat, kuten lupasin, olkaa niin hyvät.

  • Frances Hodgson Burnett: Pikku prinsessa Olen viimeksi lukenut tämän muistaakseni kuudennella luokalla. Muistin lopun paljon onnellisemmaksi (tarkoitan, että Saaran isä tuli takaisin)... Totta kai loppu oli nytkin onnellinen: kaikki saivat ansionsa mukaan. Vaikka tarina ja teksti olivat vain keskinkertaisen hyviä, silmäni kostuivat lopussa - siinä on jotakin disneymäisen ihanaa, kun vääryydet korjataan. En tiedä, kuinka moni aikuinen osaa arvostaa tätä teosta ja jaksaa lukea sen loppuun asti, mutta suosittelisin kirjaa ehdottomasti maailman jokaiselle murrosikäiselle tytölle. Aikuistenkin tulisi toki tuntea teos, koska se on klassikko ja perustason kulttuuria. Minua ainakin ihastutti kovasti kuvailu elämästä 1800-luvun puolivälin englantilaiskaupungissa. Tämä on historiaa kaikista miellyttävimmässä muodossaan.
  • Nanna Aito-Ihkula: Pissismin vaaleanpunainen kirja (Ei, en tiedä onko kirjoittajan nimi oikea. Hauska sattuma - jos se edes on sattumaa - mikäli se on oikea.) Kirja on ikään kuin käsikirja kaikille pissiksiksi haluaville pojille ja erityisesti tytöille. Se on kirjoitettu satiiriseen, sarkastiseen tyyliin, mutta minua huolettaa, että suurin osa sen lukijoista ei ymmärrä vitsiä ja ottaa opit aivan tosissaan. Teos osuu aivan nappiin kuvatessaan, mitä kaikkea ärsyttävää pissikset tekevät, sanovat ja ajattelevat. Tämä tietenkin sai minut raivostumaan, sillä minä vihaan pissiksiä ja siksi kirja ärsytti, vaikka olikin täysin oikeassa. Kaksi asiaa ärsytti minua kirjassa (pissismin lisäksi): ensinnäkin, että kirjoittaja käytti englanninkielisiä fraaseja osaamatta kieltä kovinkaan hyvin (esimerkiksi, hän kirjoitti "major exposition!" ja minulta kesti monta minuuttiä ymmärtää kontekstin avullakin, että hän tarkoitti "major exposure"...) - tosin tämä saattaa olla joku pissisjuttu, jonka vitsiä en ymmärtänyt -, ja toiseksi, että yksi tytöistä, jonka kanssa kirjoittaja poseerasi valokuvissa tehdessään pilaa pissisvalokuvista, toljotti lähes joka kuvassa suoraan kameraan aivosoluton ilme kasvoillaan. Gaah. Mikä tapa tehdä pilaa itsestään pilkatessaan muita. Kaiken kaikkiaan, tosin, kirja on melko huvittava, jos kykenee olemaan huomioimatta sitä järkyttävää raivoa, jota pissismi aiheuttaa, ja teos todisteli minullekin, että meissä kaikissa on vähän pissistä... Ikävä kyllä!
  • Pertti Jarla: Fingerpori III Tämä oli vahingossa uudelleenlukeminen, koska muistin lukeneeni tämän vasta jo aloitettuani uudelleen, joten luin sen loppuun, koska jokainen aloitettu kirja luetaan loppuun. Ja minä todella nautin kaikista kekseliäistä sanaleikeistä ja riuskasta huumorista - tämä on kuin minulle räätälöity sarjakuva! Korkeaälyisiä sanoilla leikittelyjä yhdistettynä alkukantaiseen huumoriin. Rakastan strippejä, jossa Spiderman aivastaa huppuunsa ja jossa gootti paistaa pullia kunnes ne ovat "kauniin värisiä" - hänen mielestään kun musta on kaunis väri... Periaatteessa ainoa valitukseni kirjan suhteen on sen lyhyys! Tarvitsen lisäääääää.
  • Jane Austen: Mansfield Park Tämä oli oikeastaan aika hyvä! Ymmärrän hyvin, miksei tämä ole yhtä kuuluisa ja suosittu kuin Pride and Prejudice, mutta kyllä tämä teos ehdottomasti Emman kanssa samalle tasolle yltää. Kirjailijan kypsyys näkyy teoksessa - kirjassa on enemmän pohdintaa ja moraalia kuin Austenin aiemmissa töissä. Rakastan sitä, että teos on lähes kaksisataa vuotta vanha ja silti tarina, huumori ja kaikki muukin sisältö toimivat. Hahmot ovat rakastettavia ja hauskoja tai vihastuttavia, kumpaa Austen sitten tarkoittikin, ja minä ainakaan en miltei kyennyt pistämään kirjaa alas, koska halusin tietää, mitä ihanan hiljaiselle kasvattityttö Fannylle (teos on suomeksi nimeltään Kasvattitytön tarina) ja muille tapahtui. Kuten muissakin Austenin romaaneissa, vanhemmat ihmiset hoitavat huumoripuolen ja kevyen hyvän mielen, kun taas nuoremmat henkilöt tuovat tarinaan dramatiikan ja romanssit. Metodi on paljon käytetty ja ainakin Austenin käsissä hyväksi havaittu, joten luota minuun: sillä ei ole väliä, kuinka monta samantapaista kirjaa olet lukenut tai kuinka monta muuta Austenia olet kahlannut läpi (monipuolisuus ei ollut Austenin vahvimpia tarinankerrontapuolia) - Mansfield Park on yhtä ihana ja nautittava kuin muutkin. Ei mitään ihmeellisen upeaa, mutta hyvä ja nautinnollinen lukukokemus joka tapauksessa!

Ensi viikolla onkin sitten luvassa jälleen dramaattista antiikin saippuaoopperaa Callirhoen muodossa, ja kenties lisää kuolattavaa Sherlock Holmesia (tällä hetkellä His Last Bow käsissä ja ihastustaso on mennyt jo mittarin yli).

Hyvää viikonloppua ja käykää lähikirjastossanne ihastumassa!

4.1.2011

Tell 'em how you feel, girls!

Jokin aika sitten törmäsin rajatilapersoonafoorumilla osuvaan sitaattiin: I am a ghost in my own world. I exist but I do not live. I live, but I do not exist.

Olen joskus koettanut selittää dualistista, ambivalenttia otetta elämään niinsanotusti "normaaleille" ihmisille, mutta usein huomaan sen olevan yhtä vaikeata kuin jos koettaisin selittää synnynnäisesti sokealle, millaista on väri punainen. Sitä voi yrittää, joku minua fiksumpi kenties siinä verrattain hyvin onnistuakin, mutta toinen ei koskaan tule ymmärtämään sitä kunnolla, jos ei kykene kokemaan sitä itse.

En ole onneksi yksin hankaluuksieni kanssa. Monet taitelijat ovat koettaneet kuvailla tilaa töissään, ja vaikkeivat kaikki ymmärrä, minä rakastan sitä, että on joku, joka sanoo tai piirtää sen, miltä minusta tuntuu. Siksi usein tyrkytän ihmisille esimerkiksi Kaysenin kirjaa tai Plathia ja saan sitten nyökytellä, "Kyllä se ihan oikeasti on tuollaista."

Olen varsin nimekkäässä seurassa; muita diagnoosin saaneita ovat muun muuassa Marilyn Monroe, Susanna Kaysen (Girl, Interrupted) ja Darth Vader (oi, kyllä). Myös Sylvia Plathin epäillään olleen rajatilapersoona, joskin siitä on monta mielipidettä. Löydän kuitenkin itseni usein hänen teksteistään ja samastuin paljon hänen päiväkirjamerkintöihinsä, joten en ole ainakaan täysin tätä postyymia diagnoosia vastaan.

Lady Gagasta rohkaistuneena halusin koettaa ottaa hieman enemmän elämääni omiin käsiin, tai ainakin muuttaa sitä niin, etten itse päätyisi miettimään elämän tärkeysjärjestyksiä pää kaasu-uunissa. Koska rajatilaan liittyy usein vahva identiteetin puutos tai metsästys ja itsevarmuuden ailahtelu, oli tärkeätä olla.

Sylvialla oli sanat siihen.

"I took a deep breath and listened to the old bray of my heart. I am. I am. I am."
The Bell Jar

Rakastetun epäselkeyden vuoksi sanat voi ymmärtää sekä olemassaolon tasolla, joka vastaa huutavaan tarpeeseeni, että ylemmällä tasolla; minä olen, minä olen olemassa, minä saan tuntea näin ja ajatella näin enkä ole ainoa maailmassa.

Minusta on lohduttavaa, että hyvin, hyvin lahjakas kirjoittaja on kokenut samoja olotiloja ja kirjoittanut niistä henkeäsalpaavan selkeästi ja kuvaavasti. Samalla tavoin kuin Lady Gagan menestys ja persoona ovat kuin mannaa koulukiusatuille ja syrjityille, Sylvian ja muiden sanat ovat valonpilke pilven reunassa minulle. Niinpä minun oli pakko ostaa tämä koru, kun näin sen:































(Runokirja taustalla on Plathin Ariel.) (Ja runosta tulee mieleen Erich Maria Remarquen iki-ihana All Quiet on the Western Front, kuinka allusiivista.)

Kannan korua usein kaulallani, muistuttamassa empiirisestä olemassaolosta ja itsestä. Lähes aina kun katson sitä, tosin, mieleeni tulevat ensimmäiseksi kaikki Plathin tekstit ja niiden soljuvat sanavalinnat ja kaikki se työ ja tunne, jolla hän uurasti tekstiensä kimpussa.

Lyhyesti sanottuna minulle tulee siis eksistentialistisesta korustani mieleen kirjallisuus. ... Tätä ei edes tarvitse analysoida, tämä on niin helppo assosiaatio.

Minä luen, olen siis olemassa.

Minä olen, minä olen, minä luen.

(Illan ihmemaina luvassa His Last Bow'ta ja Lord of the Ringsiä, sekä kenties, jos hermoni kestävät, hieman Breaking Dawnia.)

3.1.2011

Parte deux.

Kuten lupasin, tässä merkinnässä listaan lyhyin selityksin varustettuna kaikki ne kirjat, jotka luin viime vuonna ja joita suosittelisin lähes varauksetta muillekin. Luin 118 kirjaa, ja olen melko kaikkiruokainen kirjojeni suhteen, joten lista ei välttämättä ole kovin lyhyt. Katsotaan!

  • Augusten Burroughs: Juoksee saksien kanssa Vaikka teos onkin pääosin myönnetty keksityksi tarinaksi, kasvukertomus pojasta, jonka äiti hylkää eksentrisen psykiatrinsa perheen luo, on hupaisa ja koskettava.
  • John Wyndham: The Day of the Triffids Sci-fiä 1970-luvulta! Pelottavinta tarinassa on ihmisten kontrollin menetys massasokeutumisen takia ja lihansyöjäkasvien samanaikainen irtipääsy. Ihana geneettisen manipulaation kommentaari rivien välissä.
  • Kang Chol-hwan & Pierre Rigoulot: Pjongjangin akvaariot. 10 vuotta Pohjois-Korean gulagissa Riipaiseva loikkarin kertomus omasta nuoruudestaan vankileirillä. Kuinka tällaista voi yhä olla olemassa 21. vuosisadalla globaalissa maailmassa?
  • Jane Austen and Seth Grahame-Smith: Pride and Prejudice and Zombies Jotain aivan muuta niille, joiden mielestä Austen on tylsää tyttöromantiikkaa. Hupaisaa huumoria ja soljuva tarina, kuten alkuperäisteoksessakin, jolle teos on uskomattoman uskollinen. Sisältää kuvituksia!
  • Antonia Fraser: Marie Antoinette. The Journey Henkeäsalpaavan yksityiskohtainen ja luettava elämäkerta Ranskan kuuluisimmasta naisesta. Kirja, johon Sofia Coppolan elokuva perustuu.
  • Neil Hardwick: Hullun lailla Komiikan mestari kertoo ei-niin-huvittavasta kokemuksestaan masennuksen kanssa.
  • toim. Laura Hakala: Siskonmakkarat - Miltä syömishäiriö tuntuu Oikeiden kärsijöiden oikeita tekstejä monipuolisesta ja raa'asta taudinkuvasta. Häiritsevää, mutta koskettavaa luettavaa.
  • Lewis Carroll: Alice in Wonderland and Through the Looking-Glass Kaikkien tuntema absurdismin klassikko; yhtä rakastettava kuin pienenä, mutta eri syistä.
  • Sigmund Freud: Tapauskertomukset Psykoanalyysin kiistattoman kuninkaan potilaskertomukset. Ihailtava sekoitus psykiatriaa, analyysia, anekdootteja ja Freudin omaa itsehyvyyttä.
  • Khaleid Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa Kuten Pohjois-Korean vankileirit, tällainenkin elämä ihmetyttää silkalla olemassaolollaan. Vangitseva kertomus nuoresta naisesta Lähi-Idässä.
  • Sir Arthur Conan Doyle: The Hound of the Baskervilles Sherlock Holmes ja Watson suuntaavat sumuisille nummille demonikoiran jahdin merkeissä. Hyytävää jännitystä vielä yli sadan vuoden jälkeenkin. Kestää monta lukukertaa, kuten olen todennut.
  • Mikhail Bulgakov: The Master and Margarita Älykäs satiiri Stalinin vainoista Neuvostoliiton alkuaikoina ja samalla kaunis, maagisrealistinen rakkaustarina.
  • Sir Arthur Conan Doyle: The Memoirs of Sherlock Holmes ... Pitääkö tätä edes perustella? Mainio kokoelma maailman parhaimman yksityisetsivän novelliseikkailuja. Mukana tietysti lojaali Watson.
  • Sir Arthur Conan Doyle: The Return of Sherlock Holmes Mestarietsivän hymyn huulille kirvoittava paluu! Ei kaipaa perusteluja.
  • Sir Arthur Conan Doyle: The Case-Book of Sherlock Holmes Valiokirja, kuten muutkin.
  • Sir Arthur Conan Doyle: The Valley of Fear Sherlock Holmesia ja 1800-luvun puolivälin Amerikan länkkärimaisemia? Mainiota, mainiota!
  • Martin Oliver: Totally Dead Dinosaurs Vaikka lastenkirja onkin ja vaikka olen tämän lukenut varmasti lähes kaksikymmentä kertaa elämäni aikana, nautin yhä edelleen hupaisista anekdooteista ja dinohistoriasta.
  • Dan Brown: Enkelit ja demonit  Kuvitettu laitos Lukuisat valokuvat tekstin lomassa antavat aivan uuden säväyksen Brownin Da Vinci -koodin edeltäjälle, joka muuten on kenties parempi kuin Da Vinci -koodi.
  • Simon Tofield: Simonin kissa Vaikka Simonin kissa ei tarjoa Karvisen ja muiden kissasankareitten jälkeen paljonkaan uutta, on kisu aivan hellyyttävä ja jokaisen kissanomistajan must-lukemistoa.
  • Pertti Jarla: Fingerpori. Heräämisopas Aivan mahtavia sanaleikkejä uskonnollisten aiheiden ympärillä pyörivissä sarjakuvastripeissä.
  • ed. Karen V. Kukil: The Unabridged Journals of Sylvia Plath Nimensä mukaisesti kaikki löydetyt, tallessa olevat Plathin päiväkirjamerkinnät. Tätä lukiessa ei voi kuin ihailla henkeä haukkoen naisen työtä ja tarkkanäköisyyttä.
  • Italo Calvino: Kosmokomiikkaa Psykedeelisen hupaisa aikamatkustustarina. Tiedettä ja komiikkaa yhdessä, nimensä mukaisesti.
  • Pertti Jarla: Fingerpori III Keksiviä sanaleikkejä ja ihanan mustaa huumoria. Aivan mahtavaa.
  • Jaska Filppula: Me ei oltu valtaosaa Mikael Niemen romaanin hengessä elävä kasvukertomus tuppukylän pojasta, joka tahtoo musisoida. Ihastuttavan harmaata kielenkäyttöä.
  • Jane Austen: Emma Tylsistynyt ylhäistyttö naittaa naapureitaan toisilleen, ja tästä syntyy tietenkin sotkua, kunnes rakkaus voittaa. Perus-Austenia, mikä ei todellakaan tee tästä huonoa kirjaa. Mr Woodhouse saa erikoismaininnan hupaisuudestaan; jo hänen hahmonsa tekee teoksesta lukemisen arvoisen.
  • Kirsi Piha: Medicien naapurissa. Pieni kirja Italiasta Nojatuolimatkailua Välimerellä. Pieniä, mielenkiintoisia novellinpätkiä elämästä suomalaisena vierailijana Italiassa. Olisipa tällaisia eri maista kokonainen sarja!
  • Julian Barnes: Flaubertin papukaija Romaanin muotoon tehty elämäkerta ja kirjallisuustutkielma Gustave Flaubert'ista. Kirjaa on kiinnostava lukea jo muotoilunsa vuoksi, eikä teos ole huono muutenkaan. Flaubert on paljon kiintoisampi henkilö kuin äidinkielentuntien lyhykäiset maininnat antavat ymmärtää. Kirja on myös mainio kommentti siitä, kuinka vähän me tunnemme kuuluisia kirjailijoitamme, ja kuinka vaikeata on kirjoittaa esimerkiksi elämäkerta.
  • Gustave Flaubert: Valmiiden ajatusten sanakirja Humoristisia, pikkuilkeitä sanakirjamääritelmiä "laiskoille ihmisille, jotka eivät jaksa tai välitä ajatella itse." Kirjoitusajankohdastaan (1800-luvun jälkimmäinen puolisko) huolimatta lähes kaikki pitää edelleen paikkaansa.
  • Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies Kirja, joka kertoo kirjasta, joka kertoo kirjasta, joka kertoo... Tässä teoksessa on niin monta tasoa, että niitä miettiessä menee aivan sekaisin. Paras vain lukea hiljaa ja nauttia monitasoisesta, kärryillä pysyvästä juonesta ja kauniista romaaninaluista, joita päähenkilö koettaa saada lukea.
  • Bill Bryson: Shakespeare. The Illustrated Edition Brysonin kaikki tietokirjat ovat nautinnollista luettavaa, ja niin on totta kai tämäkin. Teoksesta oppii paljon - ennen kaikkea sen, että emme tiedä melkein mitään.
  • Ovid: Metamorphoses Antiikin Kreikan ja Rooman jumalat ja jumalattaret seikkailevat heidän elämiinsä sekaantuvien ihmisten kanssa ja langettavat lukuisia kostoja kuolevaisille. Älyttömän upea teos; pitäisi kuulua jokaisen lukion lukulistalle.
  • Hanna Krall: Aavesärkyä ja muita tosia tarinoita Novellien muotoon kirjoitettuja tositarinoita Puolan juutalaisten selviytymisestä holokaustin aikana. Järkyttävä, mutta myös kaunis lukukokemus.
  • John Lloyd & John Mitchinson: The Book of General Ignorance. Pocket Edition Kaikille nippelitiedon ja Trivial Pursuitin ystäville. Stephen Fryn läsnäolo vakuuttaa jo esipuheen aikana, että kirja on naurunremakoita aiheuttava, leukoja loksauttava teos.
  • Ernest Hemingway: Kenelle kellot soivat Espanjan sisällisota kolmessa päivässä inhimillisestä näkökulmasta. Jos koskaan ihmettelet, miksi Hemingway on aina kirjalistoilla lukemistona, lue tämä.
  • John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa Keskitysleirit naiivin pojan näkökulmasta. Koskettava, surullinen kertomus erikoisesta ystävyydestä ja elämästä natsivaltiossa.
  • Brian Selznick: Hugo Cabret Puoliksi kuvin kerrottu tarina 1930-luvun Pariisista ja vanhoista elokuvista. Tarinankerrontametodi on useimmille aivan uutukainen, ja tutustumisen arvoinen.
  • Nick Trout: Sano mihin sattuu. Päivä eläinlääkärin elämästä Jokaisen eläinrakkaan ja lemmikinomistajan pakkolukemistoa. Itkuja ja hymyjä tulee joka luvussa, ja kirjan suljettuaan voi olla hyvillä mielin siitä, että on lääkäreitä, joille oma karvatassusi on yhtä tärkeä kuin sinulle. Sisältää syvällisiä pohdintoja eläinlääketieteen kannattavuuksista ja eläimen oman hyvinvoinnin etuuksista.
  • Sir Arthur Conan Doyle: A Study in Scarlet Sherlock Holmesin "synty" ja kasvu; kaikille Holmesin tunteville (eli kaikille). On herttaista nähdä nuori Holmes vauhdissa sekä Watsonin ja hänen ystävystymisensä.
  • ed. by Neil Gaiman and Al Sarrantonio: Stories. All-New Tales Edited by Neil Gaiman and Al Sarrantonio Kokoelma tämän hetken kyvykkäimpien kirjailijoiden novelleja - joka ikinen niistä omalla tavallaan muistiinjäävä ja jotkut jopa selkäpiitä karmivia kaikessa hyytävyydessään. Huikea teos! Jos luet vain yhden kirjan loppuelämäsi aikana, lue tämä.
  • Sir Arthur Conan Doyle: The Sign of Four Lisää iki-ihanaa Holmesia.
  • Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen Osuva kuvaus tilanteesta, jossa muu maa onkin mansikka. Naapurikateus saa aivan uusia piirteitä, ja hupaisia kohtauksia ja toteamuksia riittää. Pinnan alla ovela analyysi siitä, kuinka pitkälle fiksaatio voi viedä.
  • Scott O. Lilienfeld, Steven Jay Lynn, John Ruscio & Barry L. Beyerstein: 50 Great Myths of Popular Psychology. Shattering Widespread Misconceptions about Human Behavior Yllättäviäkin uskomuksia ja urbaanilegendoja teilaava, helposti lähestyttävä teos pop-psykologiasta kaikille. Siis aivan kaikille.

Siinä tosiaan lukemani kirjat, joista pidin eniten vuonna 2010. Kuten huomaatte, niitä on melko monta, joten en todellakaan jaksanut kirjoittaa niistä pitkiä arvioita, ja loppupään kirjoista onkin arviot muualla täällä blogissa (viikon kirjat). Mikäli jokin kirja kiinnostaa, saa siitä toki kysyä lisää!

Tällä hetkellä ainoa, mitä voin sanoa, on: kipin kapin kirjastoon!


(Viikon kirjat tulevat tällä viikolla loppuviikosta; huomenna on luvassa hieman erilainen päivitys, ja haluan jättää sekä teille että itselleni hengähdystilaa. Mutta kyllä ne tulevat!)

1.1.2011

A year well read

Tässä tulee hirmuinen rölli! ... Tai siis kliseinen uudenvuoden merkintä.

Jos muistelet taaksepäin mennyttä vuotta, mikä oli vuoden 2010 paras kirja? Se saa olla mikä tahansa, joka mielestäsi liittyy vuoteen 2010 - se saattoi ilmestyä viime vuonna, tai kenties luit sen vasta vähän aikaa sitten... Eikä sen tarvitse olla mikään korkealentoinen älykkö-Nobelisti; se voi olla vaikka Twilight-kirja, jos siltä tuntuu. Haluan vain kuulla ajatuksianne ja omia lemppareitanne menneeltä vuodelta.

Itselle tulee tällä hetkellä vahvimmin mieleen Sylvia Plathin kootut päiväkirjat, The Unabridged Journals of Sylvia Plath (ed. Karen V. Kukil). Tuskailin kirjan kanssa pari kuukautta. En pelkästään sen massiivisuuden ja sisältömäärän takia, vaan koska joinakin päivinä oli vaikea lukea Sylvian teräviä huomioita omasta itsestä, ympäristöstä ja aikuistumisesta, sekä kirjoittamisesta. Joinakin öinä valvoin aamuun asti nenä kiinni kirjassa, joinakin päivinä en edes pystynyt koskemaan siihen. Tuntui omien aivojen kapasiteettia suuremmalta löytää itsensä 1950-luvulla kirjoitetuista merkinnöistä; joskus tuli itkukin, aika rajuna, koska Sylvian tuska tuntui niin tutulta. Kirja siis todella kosketti paljon, sekä yleissivistyksen, henkilötuntemuksen että henkilökohtaisuuksien tasolla.

Mieleen tuli edellistä kappaletta kirjoittaessa muutama muukin teos, josta nautin paljon ja jotka palaavat vielä useiden kuukausien jälkeen mieleen vahvasti. Kunhan pääsen kotiin rakkaan lukuvihkoni luo, typoilen tänne pienen listan näistä mieleenpalautujistani.

Entäpä tuleeko markkinoille tänä vuonna kirja, jota odotat?

Harry Potterien jälkeen olen ollut masentavan epätietoinen uusista kirjajulkaisuista; siinä missä ennen laskettiin päiviä uuteen Potteriin ja mentiin aamulla jonottamaan sitä silmät kirkkaina, nykyään on vain satunnaista kirjakaupan tai kirjaston hyllyltä poimintaa - "Ai tämmönenkin on tullut..."

Ainakaan tällä hetkellä mieleeni ei tule yhtäkään kirjaa, jota odottaisin etukäteen. Kirjoihin perustuvia elokuviakin on vain kolme: Harry Potterin viimeinen rutistus, Gnomeo and Juliet (saapa nähdä, miten elokuvaihmiset tämän nimen kääntävät - jos kääntävät) ja Vettä elefanteille. Tai neljä, jos Kaksin karkuteillä lasketaan kirjaan perustuvaksi.

Jaa, Wikipedian (tiedetään, tiedetään...) mukaan Sherlock Holmesin jatko-osan pitäisi ehtiä valkokankaille joulukuun loppuun mennessä. Sherlock-fani minussa itkee jo nyt tuskastuneesti, "Se nenä, se nenä...!"

Odottakaa siis jokaisen mainitsemani elokuvan ilmestymisen jälkeisinä viikkoina tunteikkaita purkautumisiani Harrysta, Shakespearesta, lapsuudesta ja kirjallisten pyhien häväitsemisestä. (Vettä elefanteille -teoksista en sano vielä mitään, sillä jostakin syystä en ole vieläkään kahminut kirjaa itselleni.)


... Sekavuuteni vuoksi iloinen tiivistelmä tänne loppuun:
1. Vuoden 2010 kirja?
2. Vuoden 2011 kirja?
(3. Kirjapohjaisia elokuvia vuonna 2011?)


Elämysrikasta ja ihmeellistä uutta vuotta kaikille; toivon, että tänä vuonna luette jotakin, joka muuttaa teitä ja joka jättää mieliinne pysyvät jäljet!