- Stephenie Meyer: Breaking Dawn Sain viimein vihdoin tämän luettua! (Kyllä, virke ansaitsee huutomerkin.) Luulen, että se, mikä eniten hidasti lukemistani, oli oma pääni; hyvin harvoin aiemmin olen ollut niin vastentahtoinen avatessani kirjaa kuin tämän kanssa. Selkäpiitäni karmi, kun ajattelin, voi, pitäisi lukea Breaking Dawnia eteenpäin taas... Sarjan lukeminen suomeksi ennen englanninkielisiä oli huono idea; suomenkieliset käännökset - Aamunkoi varsinkin - olivat niin karmeita, että niistä jäi henkisiä arpia. Englanniksi koko sarja on jonkin verran parempi (jopa Breaking Dawn). Ei paljoa! Mutta jonkin verran. Ne ovat luettavampia. Siinä missä sarjan kolme ja puoli ensimmäistä osaa ovat OK, Breaking Dawn sukeltaa syvälle mutaojaan sekä laadun että sisällön puolesta. Tarina vaikuttaa konservatiivisesti kasvatetun teinin päiviunista revityltä: kaikki rakastavat kaikkia ja kaikki sujuu hyvin ja kirjan lopun "taistelu", kaikesta etukäteen rakennetusta jännityksestä huolimatta, on suunnilleen suurin pettymys ikinä antikliimaksien laajassa valikoimassakin. ... Ja sanooko se mitään kirjan hahmoista, että lempihahmokseni muodostui Aro, yksi "pahiksista"? Edwardista, Jacobista ja eritoten Bellasta on kaikista tullut höperöitä perheihmisiä, ja loput susista ja vampyyreistä ovat vain vähän enemmän kuin liikkuvia taustakuvia. Jos Harry Potterin epilogi oli luotaantyöntävä ja olisi ollut parempi jättää kirjoittamatta, tämä koko kirja on Twilight-sarjan epilogi. Ja rakkaat ihmiset, jos teidän on pakko lukea tämä, tehkää se englanniksi (tai muulla taitamallanne kielellä). Suomalainen käännös todellakin jättää teidät pelokkaiksi ja arpeutuneiksi, kysellen itseltänne yhä uudelleen, "Kuinka voi olla olemassa näin huono kirja?" Englanninkielinenkin toki on vain niin ja niin paljon parempi. Muut osat sarjasta, vaikkakaan eivät kehuttavia, ovat nautittavia höyhenenkevyitä teoksia, jotka saavat kenen tahansa emon tai romantikon sydämen hieman huokailemaan, mutta tämä? Ei. Ei. Teitä on varoitettu!
- Riku Korhonen: Lääkäriromaani Tämä oli... Minulla on hyvin sekava mielipide tästä kirjasta. Joissakin kohdissa teksti tuntui hyvin pakotetulta ja ei ollenkaan hyvältä, ja toisissa kohdissa kaikki soljui hienosti ja teksti oli niin täynnä tunteita, tasoja ja merkityksiä, että miltei jäin sanattomaksi. Tarinan minäkertoja on suunnaton, ajoittain äklöttävä kusipää, mutta omalla tavallaan silti jokseenkin pidettävä. Pidin myös tavasta, jolla kertomus kulki eteenpäin ja jolla minäkertojasta tuli itsekeskeinen, välinpitämätön kusipää sen avulla, että hän koetti epätoivoisesti auttaa tyttöystäväänsä selviämään tämän surusta. Teos ei sisällä mitään kunnollisia selityksiä prosessista ja sen syistä, mutta toimii silti. Ja voi mitä kauneutta ja oivallusta tyttöystävän surussa oli, hänen murheessaan ja tavoissaan olla käsittelemättä sitä. Olen aina ihastuksesta ympyräisenä, kun joku osaa pukea tuollaisia asioita ja tunteita sanoiksi - ja tässä kirjassa sanat ovat olemassa, mutta rivien välissä. Se on siinä mielessä toki harmi, että näin vain suruun tutustuneet osaavat kaivaa merkityksen ja kuvauksen esiin painettujen sanojen alta, mutta toisaalta, kykenisivätkö "muut" edes ymmärtämään niitä täysin, vaikka ne olisivatkin selkeästi esillä sivulla? Teos on ovela sekoitus Amerikan psykoa (tosin lievempänä) ja monia moderneja kotimaisia teoksia, joissa kuvaillaan raa'an kauniisti nykyaikaa ja elämiämme siinä (tosin yhdessä kohdassa minulle tuli voimakkaasti mieleen ruotsalainen Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä). Teos ei ole parhaita lukemiani kirjoja, mutta olin kyllä melko lailla liimaantunut tekstiin lukiessani sitä. Vaikka lukiessa saattaisi tuntua siltä, lukuaika ei mene hukkaan tämän teoksen kanssa.
Mistä kotimaisista kirjoista sinä olet pitänyt, tai mikä on tehnyt sinuun voimakkaan vaikutuksen?
