Rakastatko mua vielä kun olen kellastunut ja ryttyinen?

Jokainen minut tunteva tietää, että kirjallisuudessa minulle on kuusi ylitse muiden:

• Sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmesit
• J.K. Rowlingin Harry Potterit
• Sylvia Plathin Under the Bell Jar (ja hänen runonsa)
• F. Scott Fitzgeraldin Tender is the Night
• Susanna Kaysenin Girl, Interrupted
• ja William Shakespearen Hamlet

Hamletiin ja Sherlock Holmesiin tutustuin ja rakastuin jo pienenä, kun katselin Disneyn iki-ihania animaatioversioita niistä (Leijonakuningas ja Basil-hiiren seikkailut); itse kirjoihin törmäsin vasta yläasteella, mutta ne olivat silti jo kuin vanhoja tuttuja siinä vaiheessa.
Susanna Kaysenin omaelämäkerralliseen tilannenovellikokoelmaa muistuttavaan teokseen tutustuin samannimisen elokuvan (Suomessa Vuosi nuoruudestani) kautta, mutta rakastuin heti. Löysin itseni monesta Susannan tilanteesta ja tunteesta, ja sainkin hieman myöhemmin saman diagnoosin kuin Susanna. Siksi teos on nykyään minulle kuin eräänlainen epävakaan persoonallisuushäiriön raamattu ja tungen sitä aina ensimmäiseksi esille, kun koetan selittää ihmisille, millainen se taudinkuva on konkreettisesti.
Plathin teoksiin tutustuin Kaysenin kautta, ja voin vain kiittää häntä tästä; Plath kirjoittaa uskomattoman todentuntuisesti psykiatrisesta hoidosta ja päätä vaivaavista pulmista sekä joissakin runoissaan että varsinkin Under the Bell Jar -romaanissa (suomennettuna löytyy nimellä Lasikellon alla). Jokainen psykiatrisessa hoidossa ollut löytänee ainakin jotakin samastuttavaa Esther Greenwoodin tarinasta, joka muuten on Plathin omaa nuoruutta hyvin vahvasti peilaava.
Fitzgeraldin kirjan (jonka löytää suomeksi nimellä Yö on hellä) sain lahjaksi ilakoivilta lukiotovereilta heidän törmättyään siihen kirjamessuilla, he kun innostuivat takakannen luettuaan hihkumaan heti nimeäni. Kirja kertoo nuoresta psykiatrista, joka on mennyt naimisiin rikkaan potilaansa kanssa, mutta ajautuu suhteeseen nuoren näyttelijättären kanssa (tämäkin teos on omaelämäkerrallinen! ei tosin niin suuresti kuin Plath ja Kaysen). Epäröin hieman lukea teosta tämän anekdootin kuultuani, mutta kuten Kaysenin ja Plathin kanssa, löysin itseni niin monesta kohdasta ja hahmosta pitkin poikin kirjaa ja ihastuin täysin Fitzgeraldin kirjoitustyyliin, että kiittelen yhä edelleen vuolaasti kirjan ostaneita tyttöjä. Teos on ehkä hieman vaikeasti lähestyttävä, jollei ole samankaltaisia kokemuksia tai ole jo tutustunut Fitzgeraldin tuotantoon esimerkiksi The Great Gatsbyn (eli Kultahatun) kaltaisten teosten kautta, mutta... Tender is the Night on silti silkkaa ihanuutta.

Harry Potterit ovat kuitenkin jotakin ihan omaa luokkaansa. Vaikka rakastan kaikkia yllämainittuja, Harry Potter -sarjan parissa minulle tulee niin lämmin ja kodikas olo, etten voi sitä edes teille kertoa. Sanat eivät yksinkertaisesti riitä. Kun saan yhden Potterin loppuun, tartun heti seuraavaan; kun sarja on luettu, aloitan alusta uudelleen. Minulla on siis periaatteessa koko ajan kesken ainakin yksi Potter (yleensä kaksi, yksi suomeksi ja yksi englanniksi). En halua, että kodikas olo loppuu; itken, kun kirja loppuu, vaikka se onkin hölmöä seuraavan ollessa hyllyssä odottamassa lukuvuoroaan.
Olen kasvanut samaa vauhtia Harryn kanssa: aloitin kirjojen lukemisen kuukautta ennen 11-vuotispäivääni; Half-Blood Prince ilmestyi täyttäessäni 16, mikä oli Harryn ikä kirjassa; ja Deathly Hallows ilmestyi heti 18-vuotissyntymäpäivieni jälkeen, ja kirjan perusosiohan loppuu myös Harryn ollessa miltei 18. Olen siis aina kokenut olevani osa Harryn maailmaa ja hänen ikäseuruettaan, ja siitä on syntynyt luja rakastava side teoksiin ja niiden sisältämään värikkääseen maailmaan. Olen kokenut olevani osa Albuksen kaartia ja Harryn ystäväpiiriä, eivätkä Potterit koskaan tule olemaan minulle pelkkä kirja(sarja). En usko, että koskaan tulee päivää, jolloin saadessani yhden Potterin loppuun en enää tartukaan seuraavaan ja laita sitä lukemieni/keskenolevien kirjojen kasaan.
Joitakin siteitä ei vain saa rikottua - enkä minä taida edes haluta rikkoa sitä!


Kuten ehkä jo arvasittekin, tämä on siis se luvattu lempikirjamerkintä. (Minulla on useita muitakin lempikirjoja, mutta yllämainitut ovat ehdottomasti, selkeästi ylitse muiden.)

Kertokaa, jos suinkin viitsitte (ja todella toivon, että viitsitte! tämä on tärkeä aihe. piste.), mikä tai mitkä ovat lempikirjojanne ja miksi - liittyykö teoksiin joitakin muistoja (kuten Leijonakuninkaan tai Basil-hiiren viulunsoiton katselemista videolta tarhaikäisenä, hehe) tai haaveita tai tiettyjä ajatuksia? Luetteko kirjoja uudelleen tietyin väliajoin tai aina silloin tällöin, tai ette koskaan - yksi kerta riittää sitomaan teidät tekstiin? Löytyykö lempikirjojenne listalta mitään yhteisiä tekijöitä, esimerkiksi genre tai kirjoituskieli tai tematiikka?


Jakakaa suosikkinne täällä; kenties me muut saamme upeita vinkkejä uusista lukuelämyksistä!

(Huomaan itse, että ainoastaan Hamletia suosittelen omalta pikku listaltani myös suomenkielisenä - muista pidän paljon enemmän englanniksi, ja Kaysenin teosta ei ole tietääkseni suomennettu lainkaan. Mikäli listaltasi löytyy suomenkielisiä ihanuuksia, tartun niihin heti kun ennätän, eli nyt äkkiä lisää lukemisia Noorikselle!)

(kuva täältä)