- Kathryn Stockett: The Help 1960-luvun Mississippiin sijoittuva kertomus keskiluokkaisista kotirouvista ja heidän nuivasta käytöksestään tummaihoisia kotiapulaisia kohtaan järisyttää lukijansa. Kertojina vuorottelevat piiat Aibileen ja Minny sekä uudistusmielinen nuorineiti Skeeter, joille Stockett on kaikille onnistunut luomaan monipuolisen henkilöhahmon omine vahvoine äänineen ja puhetyyleineen. Varsinkin suomalaiselle lukijalle teos on silmiäavaava; että jokin näinkin pöyristyttävä rotuerottelu on ollut aivan arkipäiväistä vielä muutama vuosikymmen sitten Yhdysvalloissa! Stockett sen enempää kuin hänen hahmonsa eivät kuitenkaan alleviivaa vääryyksiä, ja joukosta löytyy kauniitakin tunteita ja tapahtumia, huumoria tai filosofiaakaan unohtamatta. Sujuva kerronta, yksilölliset kertojanäänet, vahvat ja hyvinluodut hahmot sekä oivallinen tarina miljöineen tekevät The Helpistä yhden tämän vuosituhannen varmoista klassikoista ja ehdottomista must read -teoksista. Kuten useimmat loistavat kirjat, tämäkin jättää lukijan kyynelsilmäiseksi ja hieman muuttuneeksi. Kerrassaan häkellyttävän hieno kirja! Olen erittäin tyytyväinen, että sattumalta päätin lukea tämän. (Myös elokuvaversio kirjasta on erittäin hyvä; yli kaksituntinen elokuva kulkee kuin siivillä. Kannattaa kuitenkin lukea kirja ensin, jotta ymmärtää tarinan ja viittaukset kunnolla.)
- Hannu Lauerma. Pahuuden anatomia. Pahuus, hulluus, poikkeavuus Kriminaalipsykiatriaa lähinnä käsittelevä teos tunnetun suomalaispsykiatrin hyppysistä ei ole tylsä paketti, vaikka tietokirjamainen onkin. Lauerma kertoo pyöristelemättä tai kauhistelematta työssään kohtaamista ilmiöistä, kuten parhaan ystävänsä kännissä hengiltä puukottaneen miehen aamukatumusta, ja pohtii niiden taustoja ja syntytekijöitä. Historian kuuluisia pahiksiakaan ei unohdeta, mutta Hitler ja kumppanit eivät onneksi ole teoksen pääosassa. Sanon onneksi, koska mielestäni antoisinta oli lukea yleismaallisia pohdintoja ihmisen pahuudesta ja siihen vaikuttavista tekijöistä, vaikka yksittäiset esimerkit toki ovatkin oivia esimerkkejä teoriapohjan lisukkeeksi. Lauerman teksti sisältää myös runsain mitoin mustaa huumoria, mikä on yllättävän muikea tapa tehdä tekstistä (sen kammottavasta sisällöstä huolimatta) mielenkiintoista ja paikoin jopa tavallaan mukavaa luettavaa. Paikoittaisilta naurunpyrskähdyksiltä ei liene voi välttyä, mikä on tällaisen teoksen kanssa hyvä asia! Maallikolle sopivan tekstin ja selkeän lukujaottelun vuoksi teoksen voi surutta lukea, vaikkei psykologiaa olisi koskaan opiskellutkaan. Hyvällä tavalla erilainen kirja.
Ihastuttavaa uutta vuotta 2013 kaikille! Olkoon se parempi, kuplivampi ja kukkivampi kuin edelliset vuodet. Omani nimesin jo etukäteen "It Gets Better -vuodeksi", haha. Paras olla nimensä arvoinen, tai muuten...!
Toivottavasti jokainen lukee ensi vuoden aikana ainakin yhden elämää järisyttävän teoksen.