Etsivä löytää...

30.8.2012

Nöyriä kuvia

No kerrankin on monipuolista arvioitavaa! Kirjat ovat molemmilla äidinkielilläni (haha), toinen on fiktiota ja toinen faktaa, toinen on amerikkalainen ja toinen eurooppalaisaasialainen, toinen todella paksu, toinen surkean ohut...
Löytyy niistä kyllä paljon samaakin, varsinkin tematiikan puolelta. Molempien teosten sivuilta vyöryy ajoittain aalto surua, ikävää ja kaipuuta lukijan päähän, mutta ei huonolla tavalla. Lukija ei huku tunteisiin, vaan velloo niiden mukana kohti parempia hetkiä. Varsinkin Nothomb'in teoksessa on elämänmyönteinen, sanoisinko jopa inspiroivan onnellinen loppu.


  • Caroline Leavitt: Pictures of You Herätelaina kirjastosta, kun kansikuva oli niin hempeän haikea ja blurbit kuulostivat kiinnostavilta. Teos alkaa, kun kaksi naista ajaa pois kodeistaan aloittaakseen uudet elämät muualla. April ei kuitenkaan pääse pitkälle, kun naisten tiet törmäävät toisiinsa ja April menehtyy. Henkiinjäänyt Isabelle ryhtyy yhdessä Aprilin miehen ja pojan kanssa selvittämään elämiensä sotkuja ja salaisuuksia samalla, kun kolmikko kukin omalla tavallaan koettaa selvitä ja siirtyä eteenpäin. Olisin halunnut pitää teoksesta enemmän kuin pidin, koska tarinassa oli potentiaalia eikä kerrontakaan ollut huonosti toteutettua - lukija pysyy mainiosti kiinnostuneena ja mukana, vaikka tekstin perspektiivi vaihtuu luvuittain päähenkilöiden mukaan. Pieniä, itsessään lähes huomaamattomia virheitä on kuitenkin sen verran, että kirjan suljettuaan lukijaa jää häiritsemään jokin, eikä edes osaa välttämättä sanoa, mikä se jokin on. Itseäni eniten häiritsivät hahmojen yhtäkkiset epäluonteenomaiset käyttäymistyylit; kun on puoli kirjaa ensin pohjustanut hahmon luonnetta tyypiksi A, on ikään kuin vetäisi maton lukijan jalkojen alta muuttamalla hahmon käytöstä tyypiksi F yhtäkkiä vain siksi, että saa juonen taas kulkemaan eteenpäin tai hieman lisädraamaa tarinaan. Teos siis latistuu varsinkin loppua kohden masentavasti, mikä on tavallista suurempi harmi, kun ottaa huomioon, miten lupaavasti teos alkoi. Toinen asia, joka ei välttämättä häiritse kaikkia mutta joka itseäni tökki silmään kovasti, oli, että teos on sijoittuvinaan nykyaikaan tai aivan lähimenneisyyteen (aikuisilla on kännykät, esimerkiksi), mutta lopussa kerronta hyppää kaksikymmentä vuotta tulevaisuuteen - ja kaikki on muka aivan kuten ennenkin. Aikahyppy itsessään ei ole huono asia, eikä kirjailijan tarvitsekaan kuluttaa monta kymmentä sivua vain kertoakseen, mitä maailmassa on tapahtunut hypyn aikana, mutta Leavittin toteutus ontuu sen verran, että siitä jää paha maku suuhun. Aikahyppy, kuten hahmojen irrationaalinen käytöskin, on tungettu kirjaan suurin piirtein vain, että kirjailija saisi haluamansa tarinankaaren aikaan. Se ei ole hyvää kirjailijuutta (... keksin juuri uuden ruman sanan, haha). Muutenkin usein teoksen aikana tulee sellainen tunne, että kirjailija koettaa kovasti tuoda hahmojensa kautta suuria tunteita, kuten surua, esille, mutta yritys ei yllä lukijaan asti, ja hahmot jäävät hieman etäisiksi ja heidän tunteensa pintapuolisiksi. Harmillista, sillä paremman kirjoittajan käsissä teos olisi aivan uskomattoman hieno ja kaunis. Tällaisenaankin se tosin kelpaa kevyeksi viihdelukemiseksi - suurista vellovista surun tunteista ei tarvitse huolehtia, sillä niitä ei tule.
  • Amélie Nothomb: Nöyrin palvelijanne Nuorena naisena Amélie muutti vuodeksi Japaniin työskentelemään, koska oli asunut maassa pienenä ja haikaili sinne takaisin. Nöyrin palvelijanne on rehellinen, lähinnä huvittavista ja mielenkiintoisista anekdooteista koostuva muistelmateos kyseisestä vuodesta. Kulttuurierot belgialaisen edistysmielisen nuoren naisen ja patriarkaalisen Japanin välillä ovat ajoittain aivan hätkähdyttävän suuria, eikä Amélie aina onnistu luovimaan tietään eteenpäin ilman suuria vastoinkäymisiä. Lukija kokee Amélien matkassa niin pöyristyksen, hämmennyksen kuin ilonkin hetkiä, eikä Japanista jää kulttuurieroista ja ilkeistä ja/tai typeristä henkilöistä huolimatta minkäänlaista huonoa mielikuvaa Amélien nöyrän yrittäväisen ja myönteisen kirjoitustyylin ja asenteen ansiosta. Kuten usein, lopussa kiitos seisoo niin Amélielle kuin hänen työtovereilleen ja lukijoilleen. Teosta oli anekdoottisen kirjoitustyylinsä ja miellyttäväasenteisen kirjailijansa takia mukava lukea, ja niinpä kirjan lyhykäisyys ihan harmittaa - tätä olisi voinut lukea vielä toisen samanlaisen satsin! Kirjasta on tehty myös ihana elokuvaversio, joka löytyy ainakin HelMetistä!


Olen niin innoissani ylihuomisen julkaisusta, että oli vaikea keskittyä tähän! Nöyrimmät anteeksipyyntöni, mikäli tekstissä esiintyy kirjoitusvirheitä ja/tai aivan älyttömiä mokia ja epäjärkisyyksiä.
Ylihuomenna pureskellaan helmiä!


Tällä hetkellä lukupuolella on menossa The Night Circus, johon olen valitettavan pettynyt, mutten ole vielä onneksi niin pitkällä, että voisin sanoa koko kirjan olevan keskinkertainen.

... Onneksi on helmiäkin, heh.

28.8.2012

Suuria tunteita yössä

Unettomina öinä isälläni vieraillessa nousen usein sängystä ja siirryn lattialle istuskelemaan kirjahyllyni eteen.

Siinä saatan viettää joskus jopa tunnin vain katsellen hyllyjen runsasta, joskin sekalaista valikoimaa. Kaikki teokset ovat minun, kaikki ovat lukemattomia.

Useimmiten unohdun vain tuijottamaan kauniita kansia ja selkämyksiä, pohtimaan teosten nimiä ja miettimään, mitä olen kuullut teoksesta muilta ja miten itse luultavimmin suhtaudun siihen.
Koko se lukemattomien, laskemattomien maailmojen ja miljöiden määrä häkellyttää minut hiljaiseksi ja melko usein myös rauhalliseksi.

Toisinaan selaan ihmetyksestä ilahtuneena Oxford Thesaurusta tai IB:n ajoilta jääneitä koulukirjoja läpi. Kun oma pää ei jaksa suoltaa hehkulamppuhetkiä tunnemyrskyistään huolimatta, ovat puhelinluetteloita paksummat niteet täynnä tietoa hyvä kakkosvaihtoehto.

Joskus taas hipelöin pokkareita, kevyitä ja ilmavia ja kuitenkin täynnä musteläiskiä, jotka sykähdyttävät.
Juuri äsken pyyhkäisin pölyjä pinon päällimmäiseksi joutuneen Ei uutta länsirintamalta -teoksen päältä ja jäin muistelemaan, kuinka suuria tunteita englanninkieliset painokset samaisesta kirjasta ovat minussa herättäneet. All Quiet on the Western Front on edelleen mielestäni yksi hienoimpia kirjoja ikinä - varsinkin uudempi, 1990-luvun alussa tehty käännös utuisine unikkokansineen.
Aukaisin kirjan satunnaisesta kohdasta ja luin pari lausetta, mutta sitten oli pakko laittaa kirja kiinni, muuten alkaisin lukea sitä "vahingossa".

Minulla on jo niin monta kirjaa kesken!

Mikä siinä on, että aina tulee hinku aloittaa uusi teos, ja vaikka se olisi kuinka mielenkiintoinen, jossakin välissä lukuinto hyytyy hetkeksi ja tekee mieli aloittaa joku toinen kirja?

Keskeneräisessä teoksessa ei välttämättä ole yhtään mitään vikaa, mutta jokin upouuden tarinan aloittamisesta tuntunee viehättävämmältä kuin ensimmäisen loppuunvienti.

Yksi elämäni pienemmistä tavoitteista on saada GoodReadsin currently-reading -hyllykokoonpano yhteen tai kahteen. Nyt siellä on sellaiset 135 kirjaa.

Plääh!

Taidan mennä tuijottelemaan kirjahyllyä taas, jotta saisin vähän mielenrauhaa, haha.

26.8.2012

Reilukerho iskee jälleen

Sunnuntai-iltapäivän piristykseksi kaivoin esiin vanhan, mutta aina yhtä hauskan linkin.

Miettikäähän tätä, kun ensi kerralla puhutte reiluista ja vajaista tunneista.


Jottei tämä julkaisu jäisi vajaamittaiseksi, ilakoin myös tässä tulevaa alkuviikkoa. Vietän sekä maanantai- että tiistai-illan upean show'n parissa Hartwall Areenalla Lady Gagan aina yhtä ihastuttavien lyriikoiden mukana lauleskellen. (Holy run-on sentence, Batman!)
Lähes kaikki suosikkikappaleeni ovat suosikkejani juuri sanoitustensa takia. Vasta nyt parikymppisenä olen myös oppinut tykästymään melodiaan tai taiteelliseen toteutukseen; vuosien ajan huonotkin kappaleet kelpasivat minulle, mikäli pidin sanoituksesta. ... Nykyään ei sitten tarvitse edes niitä päästäkseen iPodilleni, haha.
Gagankin musiikkiin ihastuin alunperin Just Dancen asenne on pop -lyriikoiden ja Poker Facen väärinkuulemani kertosäkeen vuoksi.

Lankeaminen on niin helppoa!

24.8.2012

Valaistuksen puute hämärtää

Poikkeuksellisesti tänään on arvioitavana vain yksi kirja, vaikka niitä tuolla arvioimattomien kirjojen luonnosmerkinnässä ärsyttävän suuri joukko vielä onkin. Ystäväni Elina, joka pitää lestadiolaisuutta nuorekkaasti käsittelevää blogia Tuhlaajalapsi karkuteillä, sai arvioitavakseen Aija Hannilan esikoisteoksen Valon lapsi. Elina ehdotti sitten minulle, kun pyysin kiinnostavaa kirjaa lainaksi, että voisimme kirjoittaa yhdessä arviot siitä. Koska olemme molemmat kirjarakkaita ja samaa mieltä esimerkiksi kieliopillisesti oikean kirjoituksen ja hyvien kirjojen tärkeydestä, suostuin innolla.



  • Aija Hannila: Valon lapsi (Joko kirjailija ja kirjan nimi selvisivät, vai kirjoitanko sen vielä kerran? Haha.) Takakansitekstin (alla) luettuani päätin lukea koko teoksen, ja odotinkin sitä innolla - takakannen perusteella käsissäni olisi loistokas, koskettava teos. Kirjan avattuani ensireaktio oli kuitenkin vihainen hämmennys: pelkkä typografia sai minut ärsyyntymään ylisuurilla riviväleillään, isolla fontillaan ja niin lyhykäisillä luvuillaan kuin usein pelkistä päälauseista koostuvilla virkkeillään (!). Sadan sivun kirjaksi teoksessa onkin huomattavan vähän tekstiä. Niinsanotun perusnormikirjan fonttikoolla ja riviväleillä sivumäärä putoaisi varmaankin puoleen. Ei se mitään, ajattelin; joskus lyhyet kirjat ovat aivan täynnä huikeita lukuelämyksiä ja upeita virkkeitä! Valitettavasti tässä tapauksessa kyse ei ollut tästä. Teosta lukiessa oikein harmittaa, sillä tekstistä näkee ajoittain, että kirjailijalla olisi potentiaalia tuottaa hienoa tekstiä, mutta ainakin tässä, melko kiireisesti parissa kuukaudessa kirjoitusideasta painoon kiiruhtaneessa kirjassa potentiaali menee hukkaan. Tarinankuljetus on sekavaa ja pomppii sinne tänne ilman kovin selkeää punaista lankaa. Teosta olisikin voitu markkinoida mieluummin esimerkiksi yhtenäisellä teemalla varustettuna novellikokoelmana, mutta silloinkin markkinointi olisi valhetta, sillä kovin yhtenäistä tekstin tarinasta ei saa yrittämälläkään. Tällaisenaan ymmärsin lukemani kunnolla vasta takakansitekstin uudelleenlukemisen jälkeen.... Mielestäni hyvin harvat ja valitut kirjat ovat sellaisia, joille voi sallia takakannen kohdalla reaktion "Ai tästä tämä kirja kertoi!", eikä Hannilan teos millään muotoa kuulu niihin. Kirja on klassinen esimerkki pöytälaatikkokirjoittamisesta, jonka perussääntöihin kuuluu, että ensiversion valmistuttua käsikirjoitus tungetaan puoleksi vuodeksi laatikkoon, eikä sitä edes ajatella niiden kuuden kuukauden aikana. Tämän jälkeen tekstin lukee läpi uusin silmin, ja sitä pystyy editoimaan kriittisemmin itsekin. Hannilan tapauksessa raakileversio taisi lähteä suoraan painoon sen kummempia kommenttilukukertoja tai viilauksia odottamatta. Tämä on mielestäni harmi, sillä kuten totesin jo aiemmin, teoksesta huomaa ajoittain kirjoittajan potentiaalin tuottaa iskevää tekstiä, ja kuten Milla Nykäsenkin omakustanneteoksen kanssa, arvostan paljon kaikkea sitä hyvää, mitä asioiden kirjoittaminen on antanut kirjoittajalle itselleen. Ongelmana molemmissa teoksissa onkin nimenomaan se, ettei se sama vaikutus siirry puutteellisen editoinnin takia lukijoille. Hienoa kuitenkin, että Hannila julkaisi rohkeasti tarinansa!


Takakannen teksti.


Enpä muuten muista, mainittiinko itse tekstissä kertaakaan päähenkilöä nimeltä. (Lisäys: Elina korjasi, että kyllä Inka mainitaan nimeltä pari kertaa. Kertonee jotakin tekstistä, että Inka meni minulta kokonaan ohi.) Toisaalta minusta on hyvä, että hänelle on annettu nimi, ja toisaalta taas en ole aivan varma, miten nimen tietäminen palvelee lukijaa, kun sitä ei kerran käytetä itse teoksessa.

Tässä tapauksessa takakansiteksti oli todellakin tarpeen lukea sekä ennen itse tekstiä että tarinan jälkeen, sillä Inkan unenomaiset polut ovat niin irrallisia ja kierreilmauksilla täytettyjä, ettei peruslukija niitä ihan helpolla saa itsekseen auki.

Moinen on mielestäni hyväksyttävää silloin, kun se palvelee jotakin suurempaa symboliikkaa tai tarkoitusta. Tällä kertaa se on lähinnä hieman sekavaa ja jättää lukijan etäiseksi.












Elinan oivaltava arvio kirjasta löytyy täältä!

22.8.2012

Hienostunutta shoppailua

Lindexin verkkokaupassa pyörähdellessäni kiinnitin huomiota erääseen meikkilaukkuun. Sen glitterin ja paljettien ylikansoittama muotivärein koristeltu ulkomuoto ei herättänyt minussa suunnatonta halua ostaa rumilusta kotiin, eikä sen tuotenimikekään parantanut jo alas valahtanutta innostustani.

Meikkilaukun tuotenimeksi oli nimittäin näpytelty nesessääri.

Juu, ei ole nesessääri ainakaan minulle.

Eikö nesessääri ole enemmänkin laatusana kuin nimike? Eikö sen alkuperäisversio viittaa juuri tarpeelliseen ja tarpeellisuuteen?

Ja minkä hiton takia siinä ei voinut lukea meikkilaukku tai, jos kerran hienostelevaa tasoa haetaan, edes toalettilaukku?

... Mikä hitto nesessääri edes on?


Iipparina tiedän varsin hyvin, että joskus suorakäännössanoja tulee käytettyä aivan ajattelematta, ja arvostan ihmisiä, jotka osaavat keskustella fiksusti (tai ymmärtävät, kun käytän hölmöjä sanoja kunnon suomenkielisten sijaan, koska en muista juuri sillä hetkellä oikeaa sanaa). Vedän kuitenkin tiukan rajan siihen, kun sivistyssanoja ja muita verbaalisia snobismikeinoja käytetään vain ja ainoastaan pönkittämään omaa egoa.

20.8.2012

Take a pill to numb the pain

On nykyajan lapsosilla sitten hankalaa! Kuullessani televisiosta tablettimainoksen joudun ihan pysähtymään ja miettimään, mainostettiinko siinä niinsanottua täppäriä (esimerkiksi iPad tai Samsungin tablet-laitteet) vai ihan oikeata vanhanaikaista pilleriä.

Nykyisenä homonymian kultakautena olisikin ainakin nimenomaan media- ja mainosaloilla suotavaa, että työntekijät koettaisit kiertää homonyymien käytön. Nimenomaan esimerkiksi käyttämällä sanaa pilleri, kun puhutaan niistä pienistä nieltävistä tableteista.

Entäs, kun mainoslehtisessä lukee isolla, että tabletit nyt tarjouksessa, vain 9,90€ / kpl! ?

Hölmökin nyt tajuaa, ettei siinä mitään iPadejä kaupitella tuohon hintaan, mutta miksei siinä voi lukea ihan tavissuomeksi lautasalunen tai jotakin vastaavaa?

Onko kyse siitä, että tabletti kuulostaa jotenkin "hienommalta" tai sivistyneemmältä kuin lautasalunen?
Jos on, niin mikä ihme siinä sitten on? Miksi sen pitää kuulostaa hienommalta?

Ennen vanhaanhan ei esimerkiksi pöydän tai tuolin jalkoja saanut pitää näkyvissä, vaan ne tuli peittää isokokoisilla pöytäliinoilla ja tuolinpäällyksillä. Jaloista ei myöskään saanut puhua, varsinkaan hienojen naisihmisten ollessa kuuloetäisyydellä. Ties vaikka leidit saisivat seksuaalisia kiihokkeita huonekalujen tönköistä jaloista!

Mitäköhän mielenkiintoista rakas analysoijamme Freud keksisi lautasenalusista?


Ongelma ei, jälleen kerran, ole mitenkään järkyttävän suuri (onneksi!), mutta kismittää, että kielitaitoiset ihmiset eivät voi käyttää erilaisia sanoja. Tablettia vain hoetaan kaikkialla. Lampaitako kaikki ovat?

"Täppäreille" ei ole vielä mielestäni kehitetty kunnollista suomenkielistä termia, joten niistä puhuttaessa voisi käyttää termiä tablet-laite, tai - radikaali ajatus! - puhua niistä laitteiden nimillä.

Pilleri ja lautasalunen ovat kuitenkin mielestäni aivan kelpo sanoja, mitä niitä kaihtamaan.

18.8.2012

Vähiten vituttaa Skotlanti

Ah, huumoriteokset. Niitä on hauska lukea, ne ovat kevyitä ja nopealukuisia (jos esimerkiksi yhtäkkiä huomaa olevansa GoodReadsin lukuaikataulusta jäljessä...) ja ne ovat usein täynnä piilotettuja totuuksia. Asiat myös muistaa paremmin hauskojen juttujen avulla, joten lisää Horrible Histories -kirjoja lukupinoon!


  • Pasa ja Atpo: Eniten vituttaa parisuhde Poikkesin harvinaislaatuisesti päätöksestäni ostaa vain kirjoja, joita ei HelMetistä löydy. Järkeilin, että omistan jo koko muun Eniten vituttaa kaikki -sarjan, tämä kyseinen teos löytyi Suomalaisesta kirjakaupasta signeerattuna, ja tällä hetkellä kaipaan kovasti ihmissuhdeneuvoja tai -nauruja. Kirja antoikin molempia, joten se oli hyväksyttävä ostos. Teoksessa Pasa ja Atpo siis jatkavat tutulla linjallaan, tällä kertaa keskittyen parisuhdemaailman lukuisiin kompastuskiviin, ärsytyksiin ja vitutuksiin. Kirosanoja herrat ovat jonkin verran karsineet aihepiirin vuoksi, mutta toisaalta se tekee tekstistä entistä osuvampaa. Vitutuksien pointit menevät perille vielä upeammin, kun virkkeet ovat pääosin melko asiallisia, joskin loukkaavia - kiroilut on säästetty erityisiin painotuskohtiin. Teos on myös suhteellisen paksu, joten luettavaa riittää lyhykäisistä luvuista huolimatta useammaksi päiväksi. Kaksikko onkin keksinyt ihailtavan paljon (aivan asiallista) motkotettavaa parisuhteista - siitäkin huolimatta, että teos keskittyy eniten heteropariskuntiin. Aiempien osien ystävät pitävät varmasti tästäkin nidoksesta, ja kaikkien parisuhteessa olevien, olleiden tai siihen haluavien tulisi lukea tämä käsikirjanakin menevä teos. Eniten vituttaa kaikki paitsi tämä sarja. 
  • Terry Deary: Horrible Histories. Scotland Skotlanninmatkalla piti totta kai ostaa useita maahan ja sen historiaan liittyviä kirjoja, ja mikäs sen parempi tapa lueskella nopeasti läpi mielenkiintoisimmat tapaukset Kaledonian monituhatvuotisesta historiasta kuin Horrible Histories -sarjan teos. Kirja selaakin parinsadan sivunsa aikana piskuisen pohjoisen maan valtavan historian parhaat palat aina lähes nykyhetkeen saakka. Nuorille lukijoille suunnattuna sarjana teoksen sisältö ei ole raskasta, vaan kevyt huumori, hauska kuvitus, mielenkiintoiset anekdootit ja tietovisailut ynnä muut (esimerkiksi herkullisten vaniljaruutujen resepti keskiajalta!) ovat pääosassa. Vaikka historia onkin tuhottoman mielenkiintoista ja sitä jaksaisi aiheesta riippuen lukea tuhansia sivuja yksityiskohtaista tekstiä, Horrible Histories -sarja on loistava juuri helppolukuisuutensa ja kepeytensä vuoksi, ja teoksista huokuu ihana innostus historiaa kohtaan. Kiinnostavimmista kohdista voi nykyaikana onneksi aina hakea helposti lisää lukemistoa muualta.


Koetin tasapainottaa lukemistoani, joten tällä hetkellä kaksi eniten lukemaani teosta ovat yksi proosateos (juuri nyt Viilto) ja yksi faktapainoinen teos (Sairasta! Lääkärin käyttöohje potilaalle).

16.8.2012

"Tässä maailmassa ei voi olla liikaa hyvää."

Tsemppauslinjastolla jatketaan! Rohkaisevat lausahdukset ja ajatukset tulevat niin usein tarpeeseen, että melkein vähän itkettää.

Onneksi - tai siis "onneksi"... - tämä maailma on sellainen paikka, että hyviä ja kauniita asioita ei koskaan ole liikaa.

Tällä kertaa ihana lohduke löytyi eräältä kirjasivulta, jolle törmäsin sattumalta. En viihtynyt siellä pitkään, mutta allaoleva lausahdus jäi niin vahvasti mieleen, että kirjoitin sen ylös itselleni.


"There’s no problem a library card can’t solve."

 Lukemisen ja tiedonhaun ystäville toteamus on aivan vedenpitävä. Kuten olen jo muutamaan otteeseen aiemminkin kirjoittanut, maailmassa on niin älytön määrä erilaisia, erisävyisiä teoksia, että varmasti jossakin on juuri se oikea kirja, joka sopii juuri tähän ja tähän tiettyyn tilanteeseen, olotilaan ja ajatusmaailmaan. Juuri se teos, joka pukee sanoiksi juuri ne tunteet ja ajatussekamelskan, jotka vellovat omassa mielessä.

Pitääkö saada selville, millainen autonvuokraussysteemi Irlannissa on? Kirjastosta löytyy niin matkaoppaita kuin tietokirjoja ja ilmaiseksi käytettäviä tietokoneita.

Kiinnostaako Jane Austenin elämä ja teokset? Kirjastoon.

Uuden kielen kanssa ongelmia? Kirjastosta löytyy niin tietokoneohjelmia, äänitteitä kuin perinteisiä oppikirjojakin, sekä tietenkin suuri määrä proosaa valitulla kielellä.

Nälkä? Kokkikirja kainaloon ja ruokakauppan kautta kotiin!

Sydänsuruja? Voi, tähän on tuhansia apukeinoja. Ainoa ongelma on valinnanvaikeus; täytyisi löytää juuri se oikea kirja, juuri tähän tilanteeseen. Ensi viikolla voi jo olla aivan erilainen sydänsuru, ja silloin jokin toinen teos on parempi.


Kuten ihanan ärsyttävä Hermione sanoi jo Harry Potterin kouluvuosien alkupäässä:

When in doubt, go to the library.

14.8.2012

OW.

Paljon hihkuttu, suunniteltu ja haaveiltu matka Dubliniin koki kolauksen tuossa muutama päivä takaperin, ja sen jälkeen vaadittiin paljon itsehillintää, että sain taas avattua Berlitzin keskenjääneen kaupunkioppaan.

Haikeuden, pettymyksen ja vielä kituuttelevan toivon velloessa mielessä selasin kirjaa, ja tulin ajatelleeksi seuraavaa:

Tämä on kyllä lähestulkoon kirjaimellinen vastine fraasille "ranteet auki kirjastokortilla".


Lainaan siis kirjastosta kortillani kirjan, joka potentiaalisesti saa minut hetkittäin jopa itsetuhoiseksi. Kyllä.


Näin me aina IB:lläkin teimme, haha - paitsi, että ostimme kalliit kirjat omiksi ja hoimme "ranteet auki data bookletillä!"


Käykää kouluja, opetelkaa asioita. Käykää kirjastossa, kokekaa elämää.

12.8.2012

Voihan vee!

Virveä, Vanhataloa ja vitosia tänään viikon kirjoina. ... Juu, ei ne aivot aina keksi mitään hupaisaa esittelytekstiä. Näillä mennään, eikä nurista!


  • Pauliina Vanhatalo: Viittä vailla Kolmikymppisen Kiran elämää seuraileva teos, joka jännittävän toimivasti hyppii nykyajan ja menneisyyden väliä luvusta toiseen. Asetelma voisi olla hyvinkin sekava toisten kirjailijoiden käsissä, mutta Vanhatalo saa tarinan aikahyppyineen olemaan toimiva ja selkeä paljastamatta liikaa heti kättelyssä. Itse asiassa menneisyyden varjojen koko suuruus aukeaa lukijalle vasta aivan teoksen loppupuolella, mutta aiemmat parisataa sivua ovat silti olleet kiinnostavia ja nopealukuisen ymmärrettäviä. Alkupuolella, kun tarinaa ja hahmoja ei vielä tunne, menevät Kiran kouluaikaiset neljä ystävää valitettavasti välillä sekaisin, koska hahmojen lihaistuminen tapahtuu vasta tulevien lukujen myötä, mutta kevyeksi viihdelukemiseksi Viittä vailla on melko onnistunut teos. Vanhatalon käyttämä kieli ei turhia mutkittele ja kiekuile ympäriinsä, muttei myöskään ole suoraviivaista "subjekti-predikaatti-objekti" -kaavalla rakennettua viiden sanan virketönkköilyä. Oli miltei ilo lukea näin hyvin kirjoitettua suomalaista kirjaa. Tarina itsessään ei ollut huono, muttei myöskään liikkuttanut liiaksi, vaikka ihastelinkin taiten kokoon kasattua aikahyppyjärjestystä - mutta se kertonee jotain Vanhatalon tenhosta, että tartuin heti teoksen luettuani innolla hänen toiseen romaaniinsa. Suosittelen ehdottomasti lukemaan ainakin teoksen Lääkärileikki, jota muistelen vielä parin vuoden jälkeenkin mielenkiintoisena, hyvin kerrottuna tarinana.
  • Virve Aarniva: Kirstin valitut. 250 nokkelaa kysymystä ja vastausta Helsingin Sanomien sivuilla ilmestyi vuosikausia palsta, jonka ideana oli kysyä "Kirstiltä" ja hänen kollegaltaan "Torstilta" mitä tahansa, ja he selvittivät asian. Teokseen on nimensä mukaisesti poimittu tältä palstalta kiintoisimmat kysymykset ja vastaukset. Kirja ei ole mikään hirvittävän paksu, mutta sen sisältämä tietomäärä on huikea. Lukijalle selviää muun muuassa mistä fraasit "nahkurin orsilla nähdään" ja "Ellun kana" ovat peräisin! Muutenkin teos sisälsi mielestäni riemastuttavan määrän kielioppiin ja kielten kehitykseen liittyvää informaatiota - näpsyttelin päätiedot ylös talteen, jotta voin täälläkin jossakin vaiheessa niitä ääneen ihmetellä. "Kirstin" toisinaan hieman nuiva asenne kysymykseen tai siihen vastaamiseen - usein yli puolet vastauksesta oli aiheen vierestä, mikä ei sinänsä ole väärin, mutta vastaisit ensin esitettyyn kysymykseen! - oli hiukan epämukavaa, mutta pääosin kaiken uuden ja ihmeellisen oppimisen riemu peitti nämä fiilikset alleen. Nippelitiedon ystäville ja paljon elämää ihmetteleville mieluisaa lukemista!


... Rakastan nippelitietokirjoja. Ne ovat usein hengästyttäviä, naurattavia ja ihmetyksellisiä. Näitä lisää! Sitten joskus, kun edelliset on luettu ja arvioitu alta pois...

10.8.2012

Paljon melua tyhjästä(kö?)

Jatketaan toiveikasta eloa siteeraamalla Bardia.

All's well that ends well.
Eli suomeksi (ollaan kaksikielisiä!):

Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Shakespearen sanat antavat ainakin minulle usein rohkeutta ja voimaa jaksaa, vaikka tuulisi päin naamaa, koska noiden sanojen mukaan lopussa kiitos seisoo.

Samaa luokkaa ovat myös kaksi muuta kuulemaani ihanaa lausahdusta:

"You aren't being punished. You just haven't been rewarded yet."

ja Rascall Flatts -bändin kappaleenakin tunnettu God bless the broken road that led me to you.


Ei haittaa, että tie on raskas, jos lopussa on oma happily ever after.

8.8.2012

Toivoa täynnä.

Sosiaalimediassa on viime aikoina pyörinyt paljon empowerment-kuvia ja lausahduksia, ja olen todella kiitollinen niistä. On sydäntälämmittävää kirjautua Facebookiin itku silmässä, kun kavereiden statuspäivitysten seasta silmiin osuu näennäisen satunnainen, mutta juuri itseä niin hyvin koskettava sitaatti.
Niille, jotka uskovat merkkeihin ja universumin salaa lähettämiin viesteihin, nämä sattumukset ovat juuri niitä viestejä, jotka muokkaavat elämää.

Viime aikoina kelpaamattomuus ja huonous ovat nousseet usein kurkkuun kitkerinä kyyneleinä, joten allaoleva pieni fakta Facebookin newsfeedissä tuntui rohkaisevalta.


J.K. Rowling was rejected twelve times when she tried to publish Harry Potter.

Ajatella, mistä olisimme jääneet paitsi, jos hän olisi antanut periksi hylkäyksille! Mitä taianomaisia, lumoavia hetkiä ja oikeasti toimivia ja ymmärrettäviä moraalioppeja olisimmekaan jääneet kokematta.

Kun luen Rowlingin lukuisista hylkäyskokemuksista, rohkaistun itsekin. Tusinan verran pakkeja voi tyrmäyksistä huolimatta johtaa onneen ja loistoon.

Vaikka joskus (ja useinkin) sattuu, minä voin luoda itselleni samankaltaista taikaa kuin Harry Potter -maailma on tuonut elämääni.


Se, että joku kieltää sinut, ei tarkoita, ettetkö olisi hyvä. Se hylkäävä taho voi päätyä katumaan kielteistä päätöstään! Mieleeni tulee heti Vladimir Nabokovin Lolita, joka on yksi maailman upeimpia kirjoja. Nabokovin amerikkalainen kustantaja kieltäytyi alunperin julkaisemasta teosta sen kyseenalaisen moraalin vuoksi. Hah!
Musiikkipuolella taas mahtaa sapettaa sitä levy-yhtiön johtajaa, joka ei halunnut Lady Gagaa artistirosteriinsa...


Kun tulee vaikeita oloja, kirjallisuus auttaa monin tavoin. Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsitelty on edelleen hienoin, koskettavin, syväluotaavin surua käsittelevä kirja, jonka olen koskaan lukenut.
Vaihtoehtoisesti voi lukea kirjailijoiden tuskaisista taisteluista saada sylilapsensa, oma upea teoksensa julkaistua sellaisena kuin he ovat sen tarkoittaneet luettavaksi.


Elämässä pitää olla taikaa, on se sitten Harry Potterin tai Disneyn luomaa.
Ei unohdeta Tuhkimon toiveikasta aamulaulua:

ja vaikka kuinka joskus sattuu
jos uskot, niin se muuttuu
öinen haaveesi toteutuu


Olkoon huominen meille jokaiselle maaginen, ikimuistoinen ja täynnä tenhoavaa lumoa.

6.8.2012

Nauru vanhin voitehista

Voi rutto tuon arvioimattomien kirjojen listan kanssa! Tuntuu, että aina kun saan kaksi sieltä pois, pitää seuraavana päivänä luetteloida sinne kolme uutta luettua teosta.

Heinäkuu olisi vielä ollut otollista aikaa näpytellä näitä arvioita, kun en oikein saanut luetuksi paljon mitään (paitsi Marcel Proustia!), mutta sama olotila, joka johti lukemattomuuteen, oli syypää myös kirjoitusinnottomuuteen.

Nauruterapia auttoi onneksi usein, joten nyt onkin sopivaa arvioida pari vatsalihaksia treenaavaa teosta.


  • Feissarimokat.com: Netti ei vaan toimi! Parhaat Facebook-mokat Verkossa osoitteesta feissarimokat.com (ei! mikä yllätys!) löytyvä sivusto kokosi alkutaipaleensa parhaat suomalaiset Facebook-mokat kirjaseksi. Periaatteessa kirja on hieman turha ostos/laina, sillä muistaakseni kaikki mokat löytyvät myös itse sivustolta, kun hyppää vanhimpiin julkaisuihin. Tämän vuoksi en ainakaan suosittele ostamaan teosta - kirjastosta sen vielä raaskii lainatakin. Itse teoksen sisältö on aivan samanlaista kuin sivustollakin (poislukien tietenkin mielenkiintoiset kommentit), ja muutamaan otteeseen kirja lipesi käsistä, kun lukeminen keskeytyi niin hervottoman naurukohtauksen vuoksi. Feissarimokien faneille ja tukijoille kirja on erinomainen, mutta lähes kahdenkymmenen euron hintalappu on hieman liikaa - vaikka sisältöä onkin onneksi enemmän kuin uusimmissa Päättömät potilaskertomukset -kokoelmissa.
  • Anon.: Vitsirumba Mummin kirjahyllystä löytyi tällainen viime syksyn kaamosta vastaan tapellessa. Teos sisältää aimo määrän vitsejä eri kategorioihin luokiteltuna. Mukaan on eksynyt melko monta pikkutuhmaa vitsiä, eikä lievää rasismia ja yleistä moraalia hieman loukkaavia vitsejäkään tarvitse etsiä kiven alta (tosin sinne ne kuuluisivat). Osa kaskuista on niin klassikoita, että lukija osaa varmasti ne jo ulkoa, mutta onneksi sisältö on sen verran monipuolista, että kaikille löytyy jotakin uutta naurettavaa. Ei tästä teoksesta luultavasti mitään kovin syvällistä irti saa (paitsi sitaattiosaston parista jalokiven arvoisesta lausahduksesta), mutta aivan kelpo kirja huonon päivän piristämiseen.

4.8.2012

Se tunne kun...

... kirjastossa ei ole Prozac Nation -kirjaa, vain elokuvaversio (ja sekin varmasti niin naarmuilla, ettei elokuva edes pyöri)!

Elokuvan löysin onneksi halvalla muualta, mutta mistäpä kaivan nyt kirjan kukkarolleni sopivan hintaisena? Ja jospa haluan lukea sen vain kerran, en säilyttää sitä jo nyt ylitsepursuavan täynnä olevassa kirjahyllyssäni?

... Tämä on kiero ja ylipitkä tapa sanoa, että olen hieman pettynyt kirjastooni. Odotin HelMetillä olevan moinen kulttiklassikko hyllyssään edes jossakin useista kirjastoistaan.

Monessa suhteessa HelMet on erinomainen, mutta petyn aina kumman paljon, kun hakemaani teosta ei löydy heiltä. Viimeksi ihmettelin kovasti Ovidin (suomennettuna Ovidius-niminen) Metamorphoses-teoksen uupumista valikoimasta. Kyseessä on kuitenkin aikamoinen kirjallisuuden perusteos, miltei Raamatun ja muiden uskonnollisten pääteosten joukkoon luettava järkäle.

Toki kirjastoilla on sama ongelma kuin itsellä, että hyllytilaa on rajallinen määrä, mutta välillä kyllä nappaa päästä, kun katselee tietokannasta, kuinka monta sataa Twilight-kirjaa tai vastaavaa hyllyistä löytyisi yhteensä.

Twilight-sarjankin tulee mielestäni olla saatavilla, ehdottomasti - itsekin lainasin puolet kirjoista kavereilta ja puolet kirjastosta -, mutta eikö pari kappaletta vähemmänkin riittäisi?

... Tähän loppuun sopinee usein siteeraamani lausahdus: "Ongelma se on pienikin ongelma."

2.8.2012

Musiikkia, maestro!

Kuuntelin tuossa jokunen viikko sitten viimein Nightwishin uuden levyn Imaginaerum, kun niin kovasti painostettiin monelta eri puolelta... Levyltä löytyikin muutama erittäin hyvä kappale, vaikka Nightwish ei olekaan soittolistani kärkisijoilla koskaan roikkunut.

Single Storytime on pyörinyt radiossa jo pitkään, mutta vasta nyt levylehtisen kanssa sitä kuunnellessani tajusin, kuinka upeasti se kuvaa kirjallisuutta ja lukuelämyksiä, varsinkin aikuisena luettujen satujen kohdalla. Kappaletta kuunnellessa minulle tulee koko ajan sellainen olo, että pitäisi julistaa koko maailmalle: tätä on kirjallisuus! Tältä se usein tuntuu!

Mikäs sen parempi paikka tehdä näin kuin oma blogi.