Irlantilaisia leskiä ja muita tositarinoita

Viime kirja-arvion näpyttelystä on niin kauan, että huhhuh! Tuolla luonnoskansiossa vuoroaan odottaa vielä noin 150 kirjaa. Sataviisikymmentä kirjaa, joita en ole jaksanut arvioida. Hikeä pukkaa otsalle.

(Hitto. Muistankohan enää edes kaikista kirjoista kerrottavaa?)

Tällä kertaa kaikki kolme ovat fiktiota, ja vaikka tarinat ensikatsomalla eroavat toisistaan paljonkin, löytyy niistä monia yhteisiä tekijöitä. Rakkaus, menetys ja elämän jatkaminen vastatuuleen kulkiessa ovat mielestäni tärkeimpiä.

• Jonathan Tropper: How to Talk to a Widower Odotin jotenkin surullisempaa, liikuttavampaa tarinaa. Kirja on vielä julkaistu syntymäpäiväni sinä vuonna, jona menetin eniten! Oletin sen olevan jokin merkki universumilta, että tämä kirja on pakko lukea; että tämä on juuri minua varten. Näin ei kuitenkaan käynyt. Kirjassa protagonisti, 29-vuotias Doug on jäänyt leskeksi ja koettaa selvitä niin elämästä yleensä, kuolleen vaimonsa teini-ikäisen pojan hoitamisesta kuin työstään kolumnikirjoittajana. Elämää sekoittavat ottopojan temppuilujen lisäksi oman perheen keskinäiset pulmat ja toimimattomat ihmissuhteet. Vaikka esimerkiksi Dougin ja ottopoika Russin välisen suhteen kasvua ja muutosta oli yllättävän mukava seurata heidän rämpiessään ylös surun suosta, ainoa oikeasti hieno asia romaanissa oli Dougin kolumnikokoelma, jossa hän kertoo elämästään leskenä. Näissä kohdin tekstistä löytyy häipyilevää, pysähtynyttä surua ja ihmetystä, kuin myös teräviä huomioita ihmisten hyvinkin erilaisista (tai typerryttävän samankaltaisista) reaktioista jonkun tutun surutyöhön. Olisin mielelläni lukenut pelkistä kolumneista koostuvan kirjan. Tropperin teoksesta jäi kuitenkin nykyisellään hieman kevyenlainen fiilis; odotin syvempää surun käsittelyä, en pintapuolista ihmissuhteiden sekoittelua. Disney saisi kyllä kirjasta "hyvän" TV-elokuvan.
• edited by Ben Forkner. Preface by Anthony Burgess: Modern Irish Short Stories Nimensä mukaisesti kokoelma enemmän tai vähemmän tunnettujen irlantilaisten kirjailijoiden novelleja; kuuluisin lienee James Joycen The Dubliners -kokoelmasta nostettu The Dead, vaikkakin teoksesta löytyy myös niin W.B. Yeatsiä kuin Samuel Beckettiä ja George Moorea. "Moderni" tarkoittaa muuten tässä yhteydessä 1900-alkupuolelta alkanutta aikakautta, joten aivan upouusista teksteistä ei voida puhua. Tosin muistaakseni teos oli alunperin julkaistukin jo 1980-luvulla... Jotkut teoksen novelleista olivat hitaasti eteenpäin kulkevia ja/tai raskasrakenteisia, joten vaikka niistäkin selvisi tahdonvoimalla läpi, niitä ei ollut niin mukava lukea kuin parhaimpia tovereitaan. (Tosin näin tuppaa olemaan lähes aina antologioista puhuttaessa.) Olin aivan ällikällä lyöty siitä, kuinka upeasti jokainen kirjoittaja oli saanut tekstiinsä jotakin syvää irlantilaisuutta. Vaikka miljööt ja tekstityylit vaihtelivat novelleittain melko paljon, jokainen teksti loi ikiomalla tavallaan lukijalle uskomattoman vahvan tunteen ja tunnelman irlantilaisuudesta. Kuten Burgess tuumii alkupuheessaan, irkkukirjailijoiden käyttämässä kielessä on jotakin sadunomaista, kuin laulua, omaa vihreän saaren taikaa. Joidenkin tarinoiden keskellä koin lähestulkoon todella olevani sumuisella nummella perunapeltojen keskellä, pienen kylän vakavakasvoiset asukit ja metsän salaperäiset olennot seuranani. Jokaisen irkkuystävän tulisi lukea tämä teos, joskin se voi aiheuttaa vakavansorttista "koti-ikävää"! James Joyce muuten kirjoitti lähes kaikki tekstinsä asuessaan manner-Euroopassa, kaukana kotimaastaan.
• Riikka Pulkkinen: Totta En ole vielä hyllyssä istuvaa Rajaa ennättänyt lukemaan, joten minun on hankala arvioida Pulkkisen toista teosta ensimmäiseen, mutta Totta-teoksesta syntyneen innostuksen perusteella tarinankerronta ei ainakaan ole huonontunut. Kehyskertomus on ovelasti yhtä suuri kuin sisuskertomus, ja ne on sekoitettu keskenään niin, että koko tarina aukeaa lukijalle vasta lopussa, vaikka niin vihjeitä kuin selkeää ennakointiakin on siroteltu paljon pitkin rivejä. Pidin rakenteesta, joskin alussa oli ajoittain hankala muistaa, kuka kukin oli. Pulkkisen käyttämä kieli oli myös hyvin muotoiltu ja aseteltu. Joitakin pieniä tyylikeinoja, kuten ajoittain latteita dialoginpätkiä, muutamaa oudontuntuista kielikuvaa ja kieliopillisesti hieman poikkeavaa välimerkkien käyttöä karsastin hieman, mutta tekstissä koko ajan taustalla häälyvä, joskus jopa päälletunkeva tunnelma oli niin häkellyttävä kaikessa hämmennyksessään, pysähtyneisyydessään ja surun suremisessaan, etteivät pikkuasiat ehtineet häiritä. Osa hahmoista on hieman luotaantyöntäviä (helppohan se on lukijana, ulkopuolisena heitä arvostella!), mutta heidän reaktionsa teoksen heille heittämissä elämäntilanteissa saavat pienen nurkan sydämestä sulamaan silti heille. Tarina itsessään ei ole järjettömän originelli, mutta Pulkkisen taidot ihmistuntijana ja salattujen, syvimpien tunteiden sanoihinpukijana vakuuttivat ainakin minut. Mikä on Totta? lukija kysyy itseltään vielä teoksen lukemisen jälkeenkin. Pakko lukea se Raja pian.

Luin viime yönä Jack the Ripper's Secret Confessionia, ja liian moni viktoriaaninen sarjamurhaaja tungettuna pariin kappaleeseen oli liikaa aivoparoilleni. Hetken aikaa sydän hakkasi älyttömästi, vaikka vaihdoinkin Dave Eggersin The Wild Thingsiin. Hassut hurjat hirviöt olivat, harvinaista kyllä, mukavampia kuin tosielämän ihmiset.