That's money, honey

Äitini lainaili kolikkovarastostani rahaa, ja lopulta älähdin, että tarvitsen kirjaston varausmaksuja varten rahaa. Muutaman päivän odottelun jälkeen sain alla olevan valikoiman käteeni kommentilla "Riittääks toi?"

Purskahdin nauruun. Ei ollut tarkoitus, mutta minusta oli jotenkin aivan älyttömän hupaisa ajatus, että kolikot riittäisivät täysin käsistä karanneen varaustilanteeni kuittaamiseen. "No ei todellakaan riitä!"

Onhan siinä seitsemän varauksen maksujen verran rahaa, mutta meikäläisellä on euron verran maksamattomia maksuja ja 12 varausta odottamassa hakemista. Hiukkasen jää uupumaan.

Toisaalta kuitenkin: yhden kovakantisen uuden kirjan hinnalla saa viisikymmentä varausta kirjastosta, ja TV-sarjojen tuotantokausia saa lainaan murto-osalla siitä hinnasta, jonka tuotantokausiboksista saisi pulittaa vuokraamossa.

Ainoa valittamisen aihe onkin oikeastaan se, etten osaa olla varaamatta uusia teoksia aina, kun muistan jonkin hyvän kirjan, TV-sarjan, elokuvan tai CD-levyn... Yhyy.

Kuolleiden kirjoja

Sattuma on hieno juttu! Napsin arvioimatta jääneet kirjat -luonnoksesta listan ensimmäisen ja viimeisen teoksen arvioidakseni ne tässä. Lista ei ole minkäänlaisessa kronologisessa järjestyksessä, joten sinne talletetut kirjojen tiedot ovat aivan satunnaisesti lueteltu. Siksi olikin hauska huomata, kuinka paljon yhteistä sattumanvaraisesti valituissa kahdessa teoksessa on.

• Sally Nicholls: Ways to Live Forever Sam on 11-vuotias ja kuolemassa leukemiaan. Hän rakastaa tietoa ja faktoja ja haluaa samalla jättää itsestään edes jonkinlaisen jäljen maailmaan ja perheelleen, joten opettajansa ja ystävänsä innoittamana Sam alkaa kirjoittaa kirjaa. Kirjaseen Sam tallettaa huoliaan, mietteitään, oppimiaan uusia faktoja ja toiveita, joiden haluaisi toteutuvan ennen kuolemaa. 11-vuotiaaksi Sam vaikuttaa kovin pikkuvanhalta ja viisaalta olematta kuitenkaan ärsyttävä tai huonosti kirjoitettu. Kirjassa sekaisin ovat listat (esimerkiksi lista tavoista tulla kuolemattomaksi), päiväkirjamaiset merkinnät päivän touhuista ja sairauden etenemisestä ja myös leukemiaa potevan Felixin kanssa keksityistä, elämää suuremmista seikkailuista ja haaveista. Olin etukäteen odottanut kirjan olevan samanlainen kuin Jenny Downhamin Ennen kuin kuolen, joka oli luettava, mutta jokin tarinassa tökki, ja päähenkilö oli sympaattisen sijaan epämääräisesti luotaantyöntävä. Pelkoa tästä lisäsi se, että Sam on Downhamin kirjan päähenkilöä muutaman vuoden nuorempi. Olin kuitenkin erittäin iloisesti yllättynyt siitä, kuinka hienosti Nicholls osasi heittää lukijansa 11-vuotiaan pojan sairaalatossuihin, ja Sam itse on niin herttainen ja fiksu poika, ettei häntä voi inhota lainkaan. Samia ei voi olla rakastamatta sen enempää hänen miettiessään avaruuden ihmeellisiä faktoja tai väitellessään Felixin kanssa Jumalan olemassaolosta. Myös Samin rauhallisuus lähestyvää (omaa) kuolemaa käsitellessä mykistää lukijan; kuinka tarkkaan Nicholls (vain parikymppinen ja niin tarkkanäköinen!) onkaan saanut paperille kaiken osuvan nuoren pojan kuolemasta. Viimeistään Samin testamentti kirjan lopussa saa varmasti jokaikisen lukijan nyyhkyttämään. Kirjan sulkiessa tuntuu siltä kuin heittäisi ruusun hyvän ystävän haudalle. Lisätykästyksenä teoksen kannet olivat upeat: tumma, rikas liila tausta sopi hyvin hopeisen puun ja Samin silhuettiin, ja tylsien lehtikehujen sijaan takakantta koristaa vain toivoa ja rohkeutta huokuva sitaatti Samiltä. Takatekstitön versio kansista löytyi täältä.
• Margaret George: The Memoirs of Cleopatra Asterixin ja Obelixin seikkailujen siivittämänä innostuin muinaisesta Egyptistä pienenä hyvin paljon, ja vaikka intoilun aiheita on tullut vuosien myötä monia uusiakin, vanhat ihastukset ovat pysyneet vahvasti sydämessä. Siksi tunteeni olivatkin niin sekaisin lainatessani tätä kirjastosta; lähes 1000-sivuisena järkäleenä se olisi joko huikea lukuelämys tai karvas, tylsä pettymys. Nimensä mukaisesti teos tosiaan kattaa koko Cleopatra VII:n elämän varhaisesta yltäkylläisyydestä aina kobranpuremaan, ja sen ylikin, ja kuten meidän kaikkien elämissä, myös Cleopatralla on rauhalliset suvantokohtansa. Ajoittain lukijasta tuntuukin, että George olisi edes hiukan voinut leikellä tarinaa tai kelata eteenpäin - 4 sivua pelkän uintikohtauksen kuvailemiseen? -, mutta toisaalta ne tuovat tekstiin autenttisuuden tunnetta ja rakentavat Cleopatran hahmoa kokonaisvaltaisesti katsottuna. George onkin rakentanut Cleopatraa hyvin ihmisenä mustasukkaisuuksineen ja rakkauksineen, mutta hallitsija-Cleopatraa olisin mielelläni nähnyt hieman enemmän. Toisaalta tekstin tarkoitus onkin lienee esitellä lukijalle Cleopatra sellaisena kuin hän oli ihmisenä, eikä sellaisena paholaisena tai jumalattarena, jona aikakirjat hänet esittivät. Lukija voi järkeillä, että muistelmissaan kuningatar keskittyy asioihin, jotka merkitsivät hänelle eniten: aika Julius Caesarin kanssa, hänen lapsensa ja ystävänsä, diplomatiasuhteista sodaksi muuttunut välienrikko Roomaan... Nämä kohtaukset ja hetket on kirjoitettu niin tunteella ja monipuolisesti pohtien, että hallitsijapuolen näyttäytyminen tekstissä jää auttamatta lattean oloiseksi. Muutoin kirja on kyllä erittäin luettava paksuudestaan ja aihepiirinsä monipuolisuudesta huolimatta. Pieni kurkistus Wikipedian Cleopatra VII -sivuille ei ole lopuksi pahitteeksi, mutta kirjailija on onneksi listannut teoksen loppuun muutaman mainion kirjan, joissa Egyptin viimeistä "egyptiläistä" hallitsijaa voi ihastella enemmänkin. Mukaan listalle on totta kai päässyt myös rakas ystävämme William Shakespeare näytelmillään Julius Caesar ja Antony and Cleopatra.

Olin juuri lukenut jälkimmäisen kirjan, kun kävimme katsomassa William Shakespearen kootut teokset (lyhennelmä) -nimisen komedian, jossa kolmen koomikon seurue esitti tosiaan kaikki 36 näytelmää alle kahdessa tunnissa. Odotin kahta yllämainittua näytelmää kovasti - no, odotin kyllä lähes kaikkia Shakespearen näytelmiä kovasti -, ja Kleopatran kohdalla esitys kuitenkin kesti juuri sen verran, että hän kuoli käärmeenpuremaan, eikä Markus Antoniusta näkynyt lainkaan lavalla. Nauroin katketakseni! Kleopatran kuolema oli paljon upeampi kuin Margaret George oli antanut ymmärtää...
Jos vain muistan, muistelen näytelmää hieman enemmän lähitulevaisuudessa - eräs asia jäi niin pahasti hampaankoloon ja kuuluu erittäin osuvasti blogin aihepiirin sisälle, että siitä on pakko kirjoittaa!

Sanoja urheilusta

Nyt, kun ollaan taas hävitty jääkiekon maailmanmestaruus ja normaali elämä voi jatkua, on hyvä hetki pysähtyä miettimään lajin nimen etymologiaa.

Mietin tuossa muutama päivä takaperin, miksi ice hockey on suomennettu muotoon jääkiekko. Kiekkohan on puck englanniksi, joten jääkiekon englanninnoksen kuuluisi sillä logiikalla olla ice puck. Samalla periaattellahan useat muutkin lajit tunnetaan pelivälineensä nimellä, esimerkiksi koripallo (basketball) ja jalkapallo (football). Muitakin nimeämisperusteita on toki olemassa: esimerkkinä käy hyvin sulkapallo, joka on urheilulajina englanniksi badminton, vaikka itse peliväline sulkapallo on nimeltään shuttlecock.

Ihmettelin hockey-sanaa urheilulliselle IB-luokkakaverilleni*, joka fiksuna miehenä löysi heti Wikipediasta selostuksen sanalle ja sen käyttöön jääkiekosta puhuttaessa:

The word hockey itself is of unknown origin, although it is likely a derivative of hoquet, a Middle French word for a shepherd's stave. The curved, or "hooked" ends of the sticks used for hockey would indeed have resembled these staves.

Olisikohan tuon perusteella jäämaila tai jokin vastaava suorempi suomennos ice hockeylle? Tietty tämän miettiminen johtaa kysymykseen, miksi jääkiekko ei saisi olla suomeksi jääkiekkoa, vaikka englanninkielisissä maissa tunnetaankin eri nimikkeellä.


Toinen termimietitys tuli jonkin selaamani lehden sivuilta (en sattunut katsomaan tarkemmin, mikä lehti oli kyseessä, mutta se saattoi olla Suomen kuvalehti). Se kuuluisin kiekko, jota jäällä sorkitaan maalista toiseen, kun on periaatteessa sylinteri. Kiekko on ymmärtääkseni kaksiulotteinen versio samasta matemaattisesta kappaleesta. (Tässä tosin täytyy myöntää, että matematiikka ei ollut vahvin alueeni IB:llä, eikä internet välttämättä valaissut asiaa tarpeeksi valoisasti minulle, joten otetaan tämä informaatio vastaan pienellä varauksella.)

Jääsylinteri nyt tosin kuulostaa vielä typerämmältä lajilta, että ei sen puoleen...

Onhan tenniksessäkin nollatilanne nimeltään love, joten kaikki ei kai aina ole niin selkeää ja loogista kuin voisi toivoa!




* ihanaa, kun voi miettiä kavereiden kanssa tällaisia yksityiskohtia! Erään kerran vietimme Marian kanssa rattoisan puolituntisen kahvilassa miettien sanojen cookie ja bisquit erotuksia. Tämä sivu kertoo erotuksesta hyvin.

Homo(sapiens)nyymi

Opinpa tänään sellaistakin jännää, että litsi on sen tutun kiinanluumun lisäksi miesten housujen vetoketju.

Yhteen lempihajuvesistäni, Dior Addict 2 Summer Lichee Editioniin syntyi ihan uusia konnotaatioita...

Alennus ja ilmainen - kaksi lempisanaani

Kun liittyy Facebookissa Bookplusin tykkääjäksi, saa 5€ arvoisen alennuskoodin heidän verkkokauppaansa! Heillä on yllättävän laaja valikoima teoksia - lähes kaikki kirjat, joita olen koskaan heiltä hakenut, ovat löytyneet joko varastosta tai tilaamalla. Ja mikä parasta, heillä on useita eri maksutapoja - jos Matti muuttaa kukkarosta vasta kahden viikon päästä, voi silti tilata jo tänään kirjansa. Koodi on sitä paitsi voimassa kesäkuun 22. päivään saakka, joten paniikkiin ei ole mitään syytä.
Maksun kohdalla ilmeni pientä takkuilua, mutta kun muistaa olla tarkkavainen, saa loistavia kirjoja halvalla (tai ainakin halvemmalla).

Tilasin äsken itselleni John Lloydin If Ignorance Is Bliss, Why Aren't There More Happy People?: Smart Quotes for Dumb Timesin ja Carolyn Meyerin Doomed Queen Annen, ne kun olivat GoodReadsissä to-read -listani (sekoitettu järjestykseen random) ensimmäiset, joita HelMetistä ei löytynyt. (Eikö olekin ihanan selkeää, millä perusteella kirjoja hankitaan.)
John Lloydin aiemmat lukemani kirjat ovat olleet suuria suosikkejani, ja Anne Boleyn puolestaan jaksaa aina kiinnostaa ja ihastuttaa, joten olen tyytyväinen ostoksiini. Kunpa ne tulisivat pian! ... Jotta voin laittaa ne johonkin sekalaisista kirjapinoistani odottamaan hetkeä, jolloin yhtäkkiä ilman syytä päätän, että nyt on niiden vuoro tulla luetuiksi.

Jee!

Oksidisaatiota

Olen kamalan ruosteessa joka elämänalalla. Kirjoittaminenkin tökkii.

Samat suffiksit ja lauserakenteet, samat suppeat sanavalinnat, samat vanhat mietteet.

Käydessäni viimeksi psykiatrian poliklinikalla hoitaja kyseli, mitä elämäntavoitteita minulla on. Mitä toivoisin voivani tehdä elämälläni. Pitkän hiljaisuuden jälkeen vastasin ääni naristen, "Kirjoittaa."

Ideoita on, ja joskus pääkoppa keksii jostakin mustasta aukosta kauniita, soljuvia virkkeitä, joissa kaikki on kohdallaan ja rytmi on kuin runossa. Siinä vaiheessa, kun niitä pitäisi kirjoittaa paperille tai edes näpytellä digitaaliseen olemassaoloon, ruoste on syövyttänyt ne reikäisiksi ja ne ropisevat sormieni välistä kuin hiekkahelmet.

Siitä masentuu lisää - minä en osaa enää edes tätä, jossa ennen olin hyvä - ja ruoste leviää kuin aggressiivinen syöpä.

Pienetkin lauseet ovat joskus kovan työn takana.

Ihminen hiljenee. Eikö tosiaan ole enää mitään sanottavaa?

Olo on kuin ruostumaan jätetyllä robotilla.


SYNTAX ERROR
PROCEED? Y N

Irlantilaisia leskiä ja muita tositarinoita

Viime kirja-arvion näpyttelystä on niin kauan, että huhhuh! Tuolla luonnoskansiossa vuoroaan odottaa vielä noin 150 kirjaa. Sataviisikymmentä kirjaa, joita en ole jaksanut arvioida. Hikeä pukkaa otsalle.

(Hitto. Muistankohan enää edes kaikista kirjoista kerrottavaa?)

Tällä kertaa kaikki kolme ovat fiktiota, ja vaikka tarinat ensikatsomalla eroavat toisistaan paljonkin, löytyy niistä monia yhteisiä tekijöitä. Rakkaus, menetys ja elämän jatkaminen vastatuuleen kulkiessa ovat mielestäni tärkeimpiä.

• Jonathan Tropper: How to Talk to a Widower Odotin jotenkin surullisempaa, liikuttavampaa tarinaa. Kirja on vielä julkaistu syntymäpäiväni sinä vuonna, jona menetin eniten! Oletin sen olevan jokin merkki universumilta, että tämä kirja on pakko lukea; että tämä on juuri minua varten. Näin ei kuitenkaan käynyt. Kirjassa protagonisti, 29-vuotias Doug on jäänyt leskeksi ja koettaa selvitä niin elämästä yleensä, kuolleen vaimonsa teini-ikäisen pojan hoitamisesta kuin työstään kolumnikirjoittajana. Elämää sekoittavat ottopojan temppuilujen lisäksi oman perheen keskinäiset pulmat ja toimimattomat ihmissuhteet. Vaikka esimerkiksi Dougin ja ottopoika Russin välisen suhteen kasvua ja muutosta oli yllättävän mukava seurata heidän rämpiessään ylös surun suosta, ainoa oikeasti hieno asia romaanissa oli Dougin kolumnikokoelma, jossa hän kertoo elämästään leskenä. Näissä kohdin tekstistä löytyy häipyilevää, pysähtynyttä surua ja ihmetystä, kuin myös teräviä huomioita ihmisten hyvinkin erilaisista (tai typerryttävän samankaltaisista) reaktioista jonkun tutun surutyöhön. Olisin mielelläni lukenut pelkistä kolumneista koostuvan kirjan. Tropperin teoksesta jäi kuitenkin nykyisellään hieman kevyenlainen fiilis; odotin syvempää surun käsittelyä, en pintapuolista ihmissuhteiden sekoittelua. Disney saisi kyllä kirjasta "hyvän" TV-elokuvan.
• edited by Ben Forkner. Preface by Anthony Burgess: Modern Irish Short Stories Nimensä mukaisesti kokoelma enemmän tai vähemmän tunnettujen irlantilaisten kirjailijoiden novelleja; kuuluisin lienee James Joycen The Dubliners -kokoelmasta nostettu The Dead, vaikkakin teoksesta löytyy myös niin W.B. Yeatsiä kuin Samuel Beckettiä ja George Moorea. "Moderni" tarkoittaa muuten tässä yhteydessä 1900-alkupuolelta alkanutta aikakautta, joten aivan upouusista teksteistä ei voida puhua. Tosin muistaakseni teos oli alunperin julkaistukin jo 1980-luvulla... Jotkut teoksen novelleista olivat hitaasti eteenpäin kulkevia ja/tai raskasrakenteisia, joten vaikka niistäkin selvisi tahdonvoimalla läpi, niitä ei ollut niin mukava lukea kuin parhaimpia tovereitaan. (Tosin näin tuppaa olemaan lähes aina antologioista puhuttaessa.) Olin aivan ällikällä lyöty siitä, kuinka upeasti jokainen kirjoittaja oli saanut tekstiinsä jotakin syvää irlantilaisuutta. Vaikka miljööt ja tekstityylit vaihtelivat novelleittain melko paljon, jokainen teksti loi ikiomalla tavallaan lukijalle uskomattoman vahvan tunteen ja tunnelman irlantilaisuudesta. Kuten Burgess tuumii alkupuheessaan, irkkukirjailijoiden käyttämässä kielessä on jotakin sadunomaista, kuin laulua, omaa vihreän saaren taikaa. Joidenkin tarinoiden keskellä koin lähestulkoon todella olevani sumuisella nummella perunapeltojen keskellä, pienen kylän vakavakasvoiset asukit ja metsän salaperäiset olennot seuranani. Jokaisen irkkuystävän tulisi lukea tämä teos, joskin se voi aiheuttaa vakavansorttista "koti-ikävää"! James Joyce muuten kirjoitti lähes kaikki tekstinsä asuessaan manner-Euroopassa, kaukana kotimaastaan.
• Riikka Pulkkinen: Totta En ole vielä hyllyssä istuvaa Rajaa ennättänyt lukemaan, joten minun on hankala arvioida Pulkkisen toista teosta ensimmäiseen, mutta Totta-teoksesta syntyneen innostuksen perusteella tarinankerronta ei ainakaan ole huonontunut. Kehyskertomus on ovelasti yhtä suuri kuin sisuskertomus, ja ne on sekoitettu keskenään niin, että koko tarina aukeaa lukijalle vasta lopussa, vaikka niin vihjeitä kuin selkeää ennakointiakin on siroteltu paljon pitkin rivejä. Pidin rakenteesta, joskin alussa oli ajoittain hankala muistaa, kuka kukin oli. Pulkkisen käyttämä kieli oli myös hyvin muotoiltu ja aseteltu. Joitakin pieniä tyylikeinoja, kuten ajoittain latteita dialoginpätkiä, muutamaa oudontuntuista kielikuvaa ja kieliopillisesti hieman poikkeavaa välimerkkien käyttöä karsastin hieman, mutta tekstissä koko ajan taustalla häälyvä, joskus jopa päälletunkeva tunnelma oli niin häkellyttävä kaikessa hämmennyksessään, pysähtyneisyydessään ja surun suremisessaan, etteivät pikkuasiat ehtineet häiritä. Osa hahmoista on hieman luotaantyöntäviä (helppohan se on lukijana, ulkopuolisena heitä arvostella!), mutta heidän reaktionsa teoksen heille heittämissä elämäntilanteissa saavat pienen nurkan sydämestä sulamaan silti heille. Tarina itsessään ei ole järjettömän originelli, mutta Pulkkisen taidot ihmistuntijana ja salattujen, syvimpien tunteiden sanoihinpukijana vakuuttivat ainakin minut. Mikä on Totta? lukija kysyy itseltään vielä teoksen lukemisen jälkeenkin. Pakko lukea se Raja pian.

Luin viime yönä Jack the Ripper's Secret Confessionia, ja liian moni viktoriaaninen sarjamurhaaja tungettuna pariin kappaleeseen oli liikaa aivoparoilleni. Hetken aikaa sydän hakkasi älyttömästi, vaikka vaihdoinkin Dave Eggersin The Wild Thingsiin. Hassut hurjat hirviöt olivat, harvinaista kyllä, mukavampia kuin tosielämän ihmiset.

Sydän on mittaamattoman laaja linna täynnä salaisia huoneita ja puutarhoja.

The stories we love best do live in us forever.
-J.K. Rowling

-After all this time?
-Always.

Halleluja!

Tämä merkintä on ollut luonnoskansiossa helmikuusta lähtien. Voi hurja, mikä bloggausvauhti!
Parempi se kai on myöhään kuin ei milloinkaan, ja hitaasti hyvä tulee, ja muita tuttuja defenssifraaseja.

Pyörin tosiaan helmikuussa App Storessa tutkailemassa kiinnostavia sovelluksia ja hihkaisin ilosta, kun huomasin Bloggerilla olevan ilmaisen iPhone-sovelluksen. Avainsanana on ilmainen, sillä kyseinen ohjelma oli kyllä tiedossani jo aiemmin, mutta silloin se maksoi. Muistaakseni hintaa oli 1,59€, eli ei kamala hinta, mutta huonokin periaate on periaate - "Minä en mitään maksullisia ohjelmia tarvitse, kirjoitan sitten vaikka iPadilla verkossa tai vanhan kansan malliin tietokoneella!".

Jossakin välissä hinta oli tipahtanut pois, ja voi sitä riemun määrää, kun sovellus latautui puhelimelle.

Blogger App on suhteellisen simppeli, kuten mobiilibloggaamiseen sopiikin. Sillä voi näpytellä merkintöjä ja tallentaa tai julkaista niitä, ja valokuvien lisääminen onnistuu puhelimen valokuvagalleriasta näpsyt valiten. Oikeastaan ainoat asiat, joita kaipaan ainakin vielä, ovat kommenttien helpompi seuraaminen (tähän voisi joku naureskellen huomauttaa, mihin minä tätä ominaisuutta tarvitsen!) ja fontin muuttaminen näppäimillä. Lihavointi, kursivointi ja muut toimivat oikein mainiosti LiveJournalissa opetelluilla HTML-komennoilla, mutta mitäs hauskaa siinä älypuhelimessa on, jos se ei tuommoisia osaa? (Vitsi, vitsi.)

Nyt voi siis tosiaankin blogata vaikkapa linja-autossa nuokkuessa! Kyllä elämä on ihmeellistä.



Halleluja-otsikointiin liittyi myös innostus uudesta kirjoitusprojektistani, joka muovautui pääkoppaan yllättävän helposti ja lihavoitui kunnolliseksi pitkäksi novelliksi ennen kuin huomasinkaan.

Enää en ole niin varma, ansaitseeko tarinointi-into autuaita hihkaisuja, koska yhtäkkiä keskeneräisiä, mielestäni kirjoittamisen arvoisia tarinoita ja ideoita on viiden eri tekstin verran.

Monta kertaa olen venytellyt sormiani iPadin näppäimistön yllä laite ja pää humisten, ja aloittamisen valinnan vaikeus on ensin jäädyttänyt ja lopulta lamaannuttanut. Päässä on liikaa tavaraa, minkä kirjoitan sieltä ensin ylös?!

Hallelujan sijaan tähän tilanteeseen interjektioksi on valikoitunut ugh.

Tjaa-a.

Välillä pitää melkein ihmetellä, onko Facebookin Kielipoliisilaitos jonkinlainen trollaussivusto. Muutama päivä sitten Kielipoliisit kritisoivat raiskauksesta kertovan uutisen kieltä, eivätkä olleet huomaavinaankaan kyseiseen naureskeluun eksynyttä lapsusta itse.

Tänään päivääni hämmensi seuraava status:

Ohjesääntö 3/2012. Sano niin kuin kirjoitat: ameba, Australia, boa, diabetes, golfata, internetiin, kampanja, kantarelli, sampoo.

Kotimaisten kielten keskus suosittaa näissä erikoislainoissa kirjoitusasun mukaista ääntämystä. Kokeilepa ääneen.

Kuten kommenteistakin näkyy, ohjeistus ei uponnut yleisöön kovinkaan hyvin. Eikä ihmekään; esimerkiksi boa kuulostaa kyllä typerältä yhdellä o-kirjaimella lausuttuna. Kyllähän jokainen aivosolut omistava puhuja ja kuulija tietää, että boa kirjoitetaan yhdellä oolla, vaikka lausuttaisiinkin "epäkieliasunmukaisesti" booa.

Sampoo ärsyttää minua itse eniten. Harvinaisen typerän kuuloinen sana! Ja anteeksi nyt vain, Kotimaisten kielten keskus, mutta meikäläinen kirjoittaa sen vastedeskin shampoo. Champagne-nimellä ulkomailla tunnettava juoma on eri asia - välttelen sen käyttämistä kirjoittaessa, kun en ole vielä löytänyt sitä hyvältä näyttävää kirjoitusasua. Jokainen, niin suositeltu kuin suosituin, tuntuu hieman hassulta.

Eli ei, en sano niin kuin kirjoitan, mutta en myöskään kirjoita niin kuin sanon. Asiateksti on asiateksti, rönsyilevä höpötykseni on oma osastonsa.

... Kai tämä on ennen kaikkea mielipideasia - mihin vedetään puhutun kirjakielen ja kirjoitusasujen yhtenäistämisen raja.

Ympyröin itseni maalilla tässä kohtaa!


P.S. Onpa mahtava fiilis kirjoittaa pitkästä aikaa!