Luen tällä hetkellä eniten (sekä siksi, että se on kirjastosta lainassa, että siksi, että se on loistava teos) Nikolaj Frobeniuksen teosta Pelon kasvot, joka on semibiografinen fiktiivinen kertomus Edgar Allan Poesta ja murhamysteereistä, jotka seuraavat pelottavan tarkoin hänen kirjoitelmiaan. Kuten loistavaa kirjailijaa käsittelevältä kirjalta saa odottaakin, teoksessa käsitellään aika ajoin kirjoittamisen joskus järkyttävääkin kivuliaisuutta ja sitä, kuinka tarinat valtaavat tilan kaikelta muulta ajatuksista ja sydämestä.
Rivien välistä löytyy koskettavaa pohdiskelua siitä, kuinka kirjallisuus voi sekä pelastaa että syöstä turmioon. Muitakin kirjallisuutta, todellisuutta ja kirjallisuuden metatodellisuutta pohtivia aatteita on piilotettu tekstiin niitä arvostavien lukijoiden iloksi ja innostukseksi. Seuraava lainaus pysäytti minut pitkäksi aikaa; näennäisen helppojen vastausten sijaan kysymyksiin ei ollutkaan lainkaan vastauksia. Tässä taitaa olla yksi kirjallisuuden muna vai kana -kysymyksistä:
Kumpi tulee ensin: kirjallisuus vai todellisuus? Kumpi tulee ensin: murha vai murhan kuvaus? Kumpi tulee ensin: pelko vai sitä kuvaava lause?
Hän ei tiedä, mitä voisi tehdä päästäkseen pakoon.
(Lainaus siis teoksesta Pelon kasvot, kirjoittanut Nikolaj Frobenius.)
Mitä mieltä te olette Poen päätä piinaavista kysymyksistä? Mitä vastaisitte hänelle - vai osaisitteko vastata mitään?
Karen Joy Fowler: Jane Austen -lukupiiri Teos itsessään on aika kevyt, mutta mikäli lukija jaksaa paneutua hahmojen puhuttelemiin asioihin, sisältää kirja paljon enemmän kuin nopealukuiset parisataa sivuaan. Teksti on toki melko lailla perus-chick litiä, mutta se sisältää nimensä mukaisesti myös suuren määrän pohdiskelua Jane Austenin romaaneista. Harmittelen, ettei kirjailija jaksanut tai halunnut (sillä mikä muu syy siihen olisi?) kirjoittaa enempää Austen-pohdiskelua. Tällaisenaan kirja on pikemminkin kevyttä rantalukemistoa, jossa sivutaan ohimennen tärkeitä ja painavampia aiheita. Esimerkiksi Julian Barnesin Flaubertin papukaija -teoksessa Barnes onnistuu hienosti yhdistämään nykyaikaan sijoittuvan tarinan ja Flaubert'n elämän ja kirjoitusten analysoinnin. Samankaltaista olisin kaivannut enemmänkin tähänkin kirjaan. Nyt lukija joutuu lähestulkoon yksin tutkailemaan Austeni teoksia, jotka ovat jääneet häkellyttävän pieneen sivurooliin. Kirjassa on kyllä muutama kohta, joihin olen tyytyväinen, ja lisäksi pidin kovasti lopussa olevasta kattavasta selostuksesta sekä Austenin romaaneista että muiden tunnettujen henkilöiden lausunnoista hänestä ja hänen teoksistaan. Fowlerin kirja itsessään ei anna paljon, mutta kenties sysää liikkeelle jotakin, jonka annettaessa kasvaa syntyy huikaisevia uusia löytöjä ja oivalluksia. Itselleni oli pienoinen yllätys tajuta, kuinka keskinkertainen kirjailijatar Austen kaikista meriiteistään huolimatta on. Ja voi hitto, että tekisi mieli aloittaa tuttavien kesken samankaltainen lukupiiri! (IB:n kielitunneilta tuttu ajatustenvaihto ja letkeä, joskus jopa kummallinen analyysi herättivät minussa nostalgiatiikerin.)
P.G. Wodehouse: The Jeeves Omnibus 1 What ho! What ho!Ensin miinukset, sillä niitä on vähemmän. Itse asiassa vain yksi. Minkä ihmeen takia Jeeves Omnibuksissa olevat teokset eivät ole kronologisessa järjestyksessään? Tässäkin kokoelmassa Wooster puhui jo ensimmäisen teoksen aikana tapahtumista, jotka tapahtuivat vasta kolmannessa kirjassa. Itse olen onneksi nähnyt Stephen Fryn ja Hugh Laurien tähdittämän mainion televisioinnin näistä teoksista, joten muistin suunnilleen, mistä Wooster höpöttää milloinkin, mutta entäs ne armaat lukijat, jotka aloittavat kirjoista? Ainakaan tämän painoksen perusteella minulle ei selvinnyt mitään järkevää syytä julkaista kertomukset summittaisessa järjestyksessä. Onneksi asia ei kaatanut maata, sillä muutoin koko sarja on aivan kutkuttavan ihana. Kuulin mielessäni Fry&Laurien rooliäänet lukiessani Jeevesin ja Woosterin repliikkejä, ja voi kuinka mahtava kertoja Wooster onkaan! Wodehouse on todellakin tehnyt upeaa työtä kirjoittaessaan Woosterin selostuksia. Lukija miltei kokee istuvansa Woosterin vieressä klubilla kuuntelemassa miekkosen viimeisimpiä seikkailuja. Siinä missä Holmes tuo mieleen viktoriaaniset sumuiset kadut ja Poirot 1930-luvun katoavaa glamouria, Wooster esittelee lukijalle mielin määrin samaisten aikojen nuorempien ihmisten menoa, muotivillityksiineen kaikkineen (kokoelman aikana Jeeves inhoaa muun muuassa Woosterin purppuraisia sukkia, banjolelea ja Eton-koulun värisiä vaatetuksia). Mainitsemani televisiosarjan ystäville kirjatkin ovat must, sillä ne ovat aivan samanlaisia (kiitokset TV-sarjan tekijöille teosuskollisuudesta!), ja... no, kaikille englantia keskimääräistä enemmän osaaville myös! (Olisipa muuten hauska tutustua Jeevesin suomalaisiin käännöksiin ja katsoa, miten kieltä on käännetty.) Wooster käyttää jokseenkin paljon kuvailevaa slangia, mikä voi tuottaa hankaluuksia vain peruskoulun opit osaaville, mutta kaikille muille teokset ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia. Enpä ole tavannut vielä ketään, joka ei näistä pitäisi. Ja kun Jeevesejä ei saa itselleen, on seuraavaksi paras vaihtoehto hypätä Bertie Woosterin kyytiin ja nauttia seurasta. Ihastuttavampaa kaksikkoa saa hakea, niin hahmojensa kuin kirjoitustyylinsä puolesta.
Tuleeko mieleen ketään kirjailijaa, joka ansaitsisi rutkasti enemmän populäärihuomiota kuin saa nyt? Ihmettelen Wodehousen tuntemuksen tasoa ikäkumppaneissani. Mikäli Hugh Laurien House, M.D. -sarja ei olisi ollut niin suosittu, harva edes tietäisi Kyllä Jeeves hoitaa -sarjaa. Enkä tunne ketään, joka osaisi suoralta kädeltä sanoa, mitä kirjoja Wodehouse on kirjoittanut.
Yllättävän harva tosin on edes Austeneita ja Shakespearejä lukenut, vaikka ne kuuluisivat kaikkien peruslukemistoon... Nostan hattua teille, jotka olette! Olette hyviä tyyppejä.
Oh, well, bally well! kuten Wooster toteaisi. Maailmassa on paljon parannettavaa.
Jeevesiä lukiessani silmäni kostuivat useaan otteeseen, kun jäin ihastelemaan Jeevesin lojaaliutta. Bertie Wooster saa itsensä vaikka mihin sotkuihin (ja lisäksi ärsyttää Jeevesiä erinäisillä mielenkiintoisilla innostuksenkohteillaan, kuten purppuraisilla sukilla ja banjolelella), mutta aina Jeeves saapuu lopulta hätiin ja pelastaa kiltin mutta kana-aivoisen herransa pulasta kuin pulasta.
Lapsena Disney aivopesi minut uskomaan ikuiseen ystävyyteen. Tiedättehän, siihen joka ylittää lajirajat ja kaikki muutkin siinä samassa yhdessä sulavalla loikalla, laulua luritellen. Jokaisella Disneyn prinsessalla on ainakin yksi ihana eläinystävä, se luotettu apuri, ikään kuin Batmanin Robin. Löytyy Topia ja Tessua, löytyy Basil-hiirtä ja Tri Dawsonia, löytyy Timonia ja Pumbaata.
Minulle ystävä, todellinen ystävä, on sellainen, joka pysyy mukana hamaan loppuun asti. Hän saattaa vaikeroida, hän saattaa valittaa, hän saattaa suuttua... mutta hän on siellä ystävänsä rinnalla lopun tullessa.
Kirjallisuudestakin löytyy onneksi runsain mitoin näitä sydäntälämmittäviä uskollisia ystäviä. Onneksi, sillä kirjaa on helpompi lukea linja-autossa kuin katsella Disneyn animaatiota laajakuvatelevisiosta äänet täysillä, ja sillä valitettavasti totuus ei tällä kertaa ole fiktiota kauniimpaa. En sano, etteikö tosiystäviä olisi lainkaan, mutta niitä on pirun vaikea saada omaan piiriinsä. (Ainakin minulla, hehe.)
Kirja on siis kaveri!
Mieleeni tulee muun muuassa seuraavat rutistettavan ihanat kumppanit:
Ron Weasley (Harry Potter -sarja) Ron rutisee, Ron pelkää, Ron heittää huonoja vitsejä (jotka usein paljastuvat lopulta oveliksi arvauksiksi tulevista juonenkäänteistä). Ron jättääkin Harryn pariin otteeseen sarjan aikana. Tosi sankarillista, te sanotte. Mutta Ron palaa. Ron tulee takaisin. Ron auttaa ja tekee kaikkensa, vaikka pelkääkin. Ronilla ei ole kaksiset hermot, mutta hänellä on sitäkin suurempi sydän. J.K. Rowling omisti viimeisen Harry Potter -kirjan kuudelle läheiselleen ja seitsemänneksi "sinulle, jos olet seissyt Harryn kanssa loppuun asti". Tavallaan Rowling siis omisti kirjan myös Ronille.
Sam Gamgee (The Lord of the Rings) Samia ei tarvitse perustella millään muulla kuin sanoilla "I can't carry It for you, but I can carry you." Tuollainen kaveri kun olisi jokaisella, niin maailma olisi paljon parempi paikka elää. Sam ei jätä, Sam ei hylkää, ei edes silloin, kun kaikki näyttää toivottomalta ja maailma on kirjaimellisestikin musta.
Dr Watson (Sherlock Holmes -sarja) Mitäpä olisi nerokkain etsivämmekään ilman luotettavaa apuriaan? Ei paljon mitään; jo ihan siitäkin syystä, että Watson on "kirjoittanut" lähes kaikki Holmesin seikkailut. Niissä parissa tarinassa, jossa Watson mainitaan vain ohimennen, ei ole sitä samaa tunnelmaa ja dynamiikkaa. Holmes saattaa olla täydellisin hahmo, jonka tiedän, mutta edes hän ei kykene yksin luomaan sitä tunnelmaa ja asetelmaa, jonka Watsonin läsnäolo heti lisää tarinaan. Lisäksi John Watson on kiltti ja pitkähermoinen mies; Holmes on itsekeskeinen ja salaperäinen mies, joka pitää näyttävistä loppuratkaisuista ja jonka kieli käy joskus turhankin terävästi, mutta Watson pysyy silti hänen rinnallaan. Vaaroista ja myöhäisistä kellonajoista viis; kun Holmes kutsuu, Watson rientää revolveri taskussaan mukaan. Ja vaikkei Holmes sitä miltei koskaan ilmaisekaan, on Watsonkin hänelle erittäin tärkeä kumppani ja ystävä. Koetin etsiä kaunista sitaattia Holmesilta, mutta kenties annamme hänen tekojensa puhua hänen puolestaan tässä asiassa.
Cpt. Hastings (Hercule Poirot -sarja) Hastings saattaa olla hieman hömelö tapaus, mutta ei hän paljoa Watsonista jälkeen jää kuuluisan etsivän apurina ja seuralaisena. Hastings on lähes aina väärässä, mutta sekös miehen menoa hidastaisi! Kuten Ron, Hastings ei kenties ole sieltä fiksuimmasta päästä spektriä, mutta hänellä on sitäkin enemmän intoa ja avuliaisuutta. Poirot seikkailee enemmän itsekseen kuin kollegansa Holmes, mutta niistäkin puuttuu sitä jotakin, joka on kuin itsestään läsnä Hastingsin touhottaessa mukana.
Jeeves Jeevesistä kertonee kaiken tarvittavan jo se, että hänen nimestään on tullut synonyymi kaikentietävälle, kaikenosaavalle, avuliastakin avuliaammalle apulaiselle. Jeeves on myös lojaali (eihän hän muuten olisi listallani); kun Bertie Wooster pyytää järkyttäviä purppurasukkiaan, Jeeves silittää ja laittaa ne esille paheksunnastaan huolimatta. Viimeisessä Jeeves-romaanissa Jeeves repii työnantajastaan tehdyn vikalistan (joka on kirjoitettu seuraavaa työnhakijaa varten), sillä hän on päättänyt, ettei koskaan lähde Woosterin palveluksesta. Luoja siunatkoon niitä jättiläismäisiä kaloilla syötettyjä aivoja ja what ho! kuten Bertie Wooster asian varmasti ilmaisisi.
Tokihan heitä on vielä lisää vaikka kuinka, kokonainen hurumykky tai kaksikin! Yllä on vain yksi valiojoukko.
Onko sinulla joku kirjallisuudesta tuttu apuri/ystävä, jonka ottaisit miettimättä ja mukisematta oikeaan elämään toveriksesi?
Minä luultavasti ottaisin Jeevesin, niin ihania kuin kaikki muutkin ovat. Kaipaan jeevesmäisiä neuvoja ja apua omaankin elämääni. Sam Gamgee olisi toinen vaihtoehtoni; kuinka voisin sanoa ei hobitille, joka kantaa (kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti) ystäväänsä, silloin kun tämä itse ei enää jaksa?
Tuleeko kenellekään muuten mieleen ketään "pahista" ja hänen uskollista kätyriään, joka huonoista valinnoistaan huolimatta saa sydämen pakahtumaan lojaaliudellaan ja avuliaisuudellaan? Olisi kiintoisaa kuulla, onko heitä. Itselle ei tähän hätään tule ketään kriteerit täyttävää mieleen.
Enpä muuten saanut listalleni yhtäkään naista myöskään. Hermione Granger olisi yksi, mutta meillä on siellä jo Ron. Tuleeko teille ketään mieleen?
Hmph. Viimeisen viikon aikana on tuntunut, että joka kerta, kun tekisi mieli kirjoittaa, tulee joko uusi sairaskohtaus tai sitten Bloggerilla on huoltokatkos meneillään. Onneksi nyt toimii, ettei tämä viikko jää aivan kokonaan tyhjäksi!
Sairauteni takia olen lähinnä saanut luettua sarjakuvia. Kyllä niitä "oikeaoppisempiakin" teoksia on lueskeltu, mutta tämän ja viime viikon viikon kirjoihin ne eivät nyt päässeet mukaan. Allaolevasta valikoimasta nimittäisin varmaankin Nanny Returnsin vakavimmaksi kirjaksi, ja sekin on chick lit -hömppää. Ensi viikolla on onneksi luvassa Jane Austenia (no, tavallaan...) ja iki-ihanaa Jeevesiä Woostereineen.
Nicola Kraus & Emma McLaughlin: Nanny Returns Jatko-osa saman kaksikon kirjoittamalle The Nanny Diaries -teokselle. Edellisen teoksen päähenkilöt ovat kasvaneet ja työstävät nyt kysymyksiä ja ongelmia, joita ensimmäisen teoksen tapahtumat aiheuttivat. Jatko-osa ei ole yhtä mukaansatempaava kuin ensimmäinen kirja; siinä hauskuus ja ihmetys syntyi X:ien perheen elämästä ja elinympäristöstä outoine tapoineen. Samaa on haettu tässäkin kirjassa, mutta asia ei kosketa lukijaa niin hyvin. Nanny (tai nykyään Nan) pomppii pulmasta ja sotkusta toiseen ilman mitään näennäistä punaista lankaa, eikä ensimmäisestä teoksesta tuttu sarkastinen huumori ole ehtinyt menoon mukaan. Lisäksi minua ihmetytti hahmojen kova keskittyminen lapsenhankintaan; Nan esimerkiksi oli juuri aloittamassa uraansa innokkaana, ja kaikki hänen lähipiirissään - jopa hän itse - vain odotti suostumista lapsentekoon. Tekstistä tuli välillä mieleen Justin Bieberin Baby-kappale (kaikkea sitä tietääkin, kun on teini-ikäinen sisko). Ensimmäisestä kirjasta pitäneille tämä on lienee suositeltava kirja, ihan sen vuoksi, että saa tietää, mitä Grayerille ja Nanille käy kirjan lopun jälkeen, mutta ei tästä mitään mieltäylentävää huipputeosta saa vääntämälläkään. Pari pientä itkettymiskohtausta voin kylläkin luvata herkemmille lukijoille, siitä plussaa kirjoittajille.
Jeff Lindsay: Dexter is Delicious Dexter-sarja, sekä kirja- että televisioversiona, keikkuu nykyisin välillä veitsenterällä. Sarjan kolmas ja neljäs kirja (Dexter in the Dark ja Dexter by Design) olivat aikamoisia sekamelskoja, ja ehdin jo miettiä, kannattaako sarjaan enää paneutua. Sama on televisiosarjan kanssa. Tämä sarjan viides kirja kuitenkin lunastaa jälleen kaikki ne lupakset, joista onnellisina lukijat huokailivat kahden ensimmäisen kirjan parissa. Dexter is delicious, oh yes. Vaikka Dexter käyttääkin suuren osan ajastaan kirjassa uuden vauvansa ihailemiseen, ovat kirjan muut osat häkellyttäviä. En voi verrata niitä muuhun kuin Dearly Devoted Dexterin jälkimmäiseen puoliskoon, joka jätti lukijalle hyytävän ja häiriintyneen adrenaliinipiikin useaksi päiväksi kirjan sulkemisen jälkeen. Teksti itsessään on melko kevyttä ja sitä lukee nopeaan tahtiin, mutta se sisältää oivallista huumoria ja ainakin minun mustaa pientä sydäntäni kutkuttavia sanaleikkejä (esimerkkinä toimivat jo kirjojen nimet toistuvine D-kirjaimineen). Lisäksi, vaikka se käsitteleekin synkkiä asioita ja raakoja murhia, Dexterin maailma ei ole pelottava eikä aiheuta hermojaraastavia painajaisia. Kaikki murhamaailman jännittävyydet ilman ikäviä sivuvaikutuksia! Plussana eräs aiemmasta kirjasta tuttu hahmo tekee kauanodotetun paluun, mikä lisää teoksen kutkuttavuutta mukavasti. Kirja ihan kihelmöi käsissä loppua kohden. Maltan tuskin odottaa lokakuussa ilmestyvää seuraavaa teosta, kunhan se vain jatkaa samalla tasolla kuin tämä!
Tome & Janry: Pikku Piko seikkailee 14: Siitäs sait! Luin pienenä innolla Pikon ja Fantasion seikkailuja, joten näin aikuisiällä on kai sitten sopivaa tutustua sankarin lapsuuteen. Eivätkä sarjakuvan vitseistä suurin osa muutenkaan ole kai ihan nuorille sopivaa katseltavaa. Pikku Pikon seikkailut eivät ole mitään yltiöihmeellistä, mutta niissä on muutama aivan ihana hahmo (isoisä jaksaa hurmata!) ja rakastan vanhaa ranskalaiskylän miljöötä; aika- ja paikka-asetelmat on luotu sarjakuviin hyvin. Eniten nautinkin näissä sarjakuvissa juuri omien lapsuudenmuistojen esiinpulpahtamisesta ja hiljaisen ranskalaiskylän idyllistä. Hassua, että rasavillin pojan toilailuista kertova sarjakuva saa aikaan niin seestyneen olotilan.
Franquin: Niilo Pielinen 1 Samoin kuin Pikku Pikon kanssa, myös Niilo Pielinen on täynnä tulvahtelevaa nostalgiaa ja 1900-luvun puolivälin Ranskaa, vaikkakin kyläidylli on vaihtunut lehden toimistoksi. Varsinkin tämä ensimmäinen kokoelma on täynnä metafiktiivisyyttä, kun Niilo hamuaa yhdeksi lehden sarjakuvasankareista ja pääseekin ikään kuin marginaalilievennykseksi kollgeoiden purkaessa tunteitaan tohelon suhteen. Lukijaa kaikista eniten liikuttavaa on nähdä Fantasion pikkuhiljaa tottuvan Niiloon ja lopulta jopa hyväksyvän tämän jatkuva läsnäolo ja kasvava postipino. Uskoisin, että kaikille lehtitoimistossa ja piirtämisen kanssa työskenteleville tämä sarjakuvasarja on kuin mannaa, mutta voivat siitä muutkin nauttia. Tärkeintä on heittäytyä mukaan letkeään meininkiin ja olla välittämättä turhista sopimuspaperisotkuista!
Franquin: Niilo Pielinen 2 No mutta hetkinen! Näitähän on lisää. Sama ihastuttavan rento meininki jatkuu; tekijä alkaa löytää Niilon ulkonäön ja tyylin, mutta Niilo ei löydä työntekoon motivaatiota sitten mistään. Mahtavaa kemiantutkimusta hän kyllä puuhailee monen stripin verran. Hakuna matata, vai miten se olikaan?
Franquin: Niilo Pielinen 4 Vielä lisää Niiloa! Hyvä ei vähällä lopu, onneksi. Ainoa miinus tulee siitä, että iki-ihana Fantasio on niin kiireinen seikkallessaan Pikon kanssa, että hänen tilalleen toimitukseen tulee Kursio. Ei Kursiossa mitään vikaa ole, kaipaan vain Fantasiota. Muuten edelleen aivan mahtava(n letkeä) meininki! Omiaan lomapäivien viettoon tai laiskotteluun.
Franquin: Niilo Pielinen 6 Juu, kuulkaas, näitä kokoelmia on yhteensä seitsemän. Niilo jaksaa ihastuttaa niin paljon. Edellämainittujen hyvien ominaisuuksiensa lisäksi sarjakuva ihastuttaa kielellään. Niilon huudahduksista tulee toistuvia sitaatteja jo parin kokoelman jälkeen. No mutta hetkinen! (Älkää kuitenkaan kopioiko uutta idolianne kaikessa - jätetään ne pielofonit suosiolla väliin...)
Tällä hetkellä luen pääosin Yann Martelin Life of Pi -teosta (ja pelkään 1,5-kiloista kissaani Richard Parkerin takia, haha) ja Pasa & Atpo -kaksikon mahtavaa Eniten vituttaa kaikki -kirjaa. (Heiltä löytyy myös blogi, eikö otakin pannuun tuollainen!)
Raamattu ja muut vanhat tutut odottavat myös sitä, että jaksaisin taas tihrustaa tekstejään. ENITEN VITUTTAA JATKUVA FLUNSSA. Kiitos tästä.
Kuka on sinun sarjakuvahahmosuosikkisi? Mistä sarjakuvasta hän/se on ja mikä tekee hänestä/siitä suosikkisi?
Minä pidän Niilosta hänen rennon asenteensa vuoksi, mutta suosikkini on varmastikin joko Muumipappa tai Ressu. Molemmat kun löytää aina välillä tuskailemasta kirjailijan vakavaa olemista kirjoituskoneen ääreltä. Lisäksi Muumipapalla on myös erinomainen elämänasenne.
Toki myös Aku Ankan sitkeä selviytyminen ainaisen epäonnen kohdatessa vetoaa minuun, olenhan suomalainen. (Akullekin voisi tehdä hyvää lukea vähän Pasaa & Atpoa välillä.)
Kenelläkään suosikeistani ei ole housuja, onpa kummaa. Lady Gaga, mitä olet tehnyt aivoilleni?
Minusta on hienoa, että sanavarastoltaan paljon suomea suuremmasta englannin kielestä on saatu uusia sanoja mukaan suomen kieleen. Englannissa on minusta mahtavaa juuri se, että lähes joka asiaan löytyy oma sanansa, jolla on tietyt konnotaatiot ja nyanssit. Suomessa joutuu joskus haparoimaan sellaisten "no sinne päin..." -sanojen kanssa, kun kunnollista, tarkkaa termiä ei löydykään.
En usko, että suomen kieli on sinänsä rapistumassa - enemmän minua huolettaa varsinkin nuorien suosima "tekstarikieli". Ei viitsitä kirjoittaa esimerkiksi possessiivisuffikseja kunnolla, tai olla-verbi kääntyy muotoon "o". Laiskuutta se kai vain on (sillä tekstiviesteissä ei ole enää pitkään aikaan ollut 160 merkin rajaa, ja Twitteriinkin saa kirjoittaa muutaman viestin peräkkäin, jos on pidempää asiaa), mutta se huolettaa. Mitä useampi nuori kirjoittaa niin, sitä useampi kaveri seuraa perässä. 13-vuotias siskoni ei osaa yksinkertaisiakaan yhdyssanoja ja kyseli eilen liioittelematta kolmekymmentä kertaa apua eri sanojen virallisten kirjoitusasujen kanssa tehdessään läksyjään. Irvistän inhosta aina, kun satun näkemään hänen ja ystäviensä keskustelupätkiä esimerkiksi Facebookissa.
Toki ihmiset sanovat, että se on vain kieltä, ei sillä niin väliä... Mutta kun sillä on. Kielen avulla me kommunikoimme. Selkeä ulosanti - tai pikemminkin sen puute - on usein monen ihmissuhteen ja työpaikan kompastuskivi. On vaikea puhua esimerkiksi sisarensa kanssa internetin välityksellä, jos ei edes ymmärrä kaikkea, mitä hän kirjoittaa. "Mitä sä typosit tohon?" "E mä typnu mtn!"
Järkevähkö puhekieli on mielestäni ihan OK. (Kirjakieltä on sitä paitsi ihan kirjaimellisesti mahdoton puhua.) Sanojen rikkirepiminen ja lähes tunnistamattomiksi tuhoaminen ei mielestäni ole selkeää ulosantia.
Jos kyseessä ei olisi sisareni, en edes vaivautuisi yrittämään tulkita hänen tekstejään.
Pystytkö sinä sivuuttamaan huonon ulosannin pelkällä olankohautuksella, vai tuntuuko sinustakin joskus siltä, että tarvitset sanakirjaa?
Loppuun kirjallisen idolini muistutus kielen tärkeydestä;
It is only by language that we rise above [the lower animals] — by language, which is the parent, not the child, of thought.
—Oscar Wilde, irlantilainen näytelmäkirjailija, runoilija, and kirjailija, Intentions, 1891
Käväisin perjantaiaamuna kirjastossa hakemassa sinne saapuneen varaukseni (yksi kappale Lady Gaga -kirjoja) ja palauttamassa viisi vanhaa lainaa. Käväisin samalla alakerrassa pyörähtämässä, ja totta kai ennen ulosmenoa piti vielä kierähtää sarjakuvahyllyjen vierestä... Palasin kotiin seitsemän uuden kirjan kanssa. Jokin ei nyt taas mennyt ihan suunnitelmien mukaisesti.
"Onneksi" olen sairaana, joten voin hyvillä mielin löhötä sohvalla ja lueskella niin paljon kuin jaksan.
Viime viikollakin sain luettua muutaman kirjan, joten minun ei tarvitse keksiä sattumanvaraista vanhaa viikon kirjaa, jota kehua/haukkua teille. Jee!
Gabriel García Márquez: One Hundred Years of Solitude Luin tämän aika lailla tasan neljä vuotta sitten suomeksi, ja joko vika oli käännöksessä tai omassa päässäni, mutten millään meinannut pysyä kärryillä samannimisten eri henkilöiden touhuissa. Nyt ongelmaa ei ollut lainkaan; liekö lukukieli sitten niinkin tärkeä seikka tällaisissa teoksissa? Teoksen kieli hurmaa kyllä muutoin sekä suomeksi että englanniksi; tarinan maagisrealismi näkyy jopa sanavalinnoissa ja virkerakenteessa. Kertojan rekisteri on aivan mahtava; jutustelevainen, mutta ei epäasiallinen. Kerronnan ajoittainen aikahyppely eteen- tai taaksepäin tukee teoksen unenomaisuutta, mutta ei häiritse. Kirjaa on hieman hankala arvioida, sillä se on niin kekseliäästi kirjoitettu, hyvin rakennettu ja hahmot ovat toistuvista nimistään huolimatta miltei kaikki dynaamisia yksilöitä, että teos ansaitsee lähestulkoon ainoastaan loisteliaita kehuja. Teos taitaa löytyä miltei kaikilta lue nämä kirjat ennen kuolemaasi -listalta, eikä ihmekään. Lukijalle jää teoksesta häkeltynyt fiilis, sekä häiritsevän upean tarinan että ihailtavasti soljuvan kielen vuoksi.
Stephenie Meyer: The Short Second Life of Bree Tanner. An Eclipse Novella Minulta meinasi mennä maku kirjaan jo alkupuheen aikana, kun Meyer kehuskeli itseään loistavaksi kirjoittajaksi. Luin teoksen yhdeltä istumalta ihan siitä syystä, että tiesin, että jos jätän sen kesken, en enää halua jatkaa. Teos ei sinänsä ole huono - hahmot ovat ihan OK ja juoni seuraa hyvin Eclipsen tapahtumia Breen näkökulmasta - mutta koko Twilight-sarja on samaa höttöä, ja teosten kielessä on vain jotain, joka ei yksinkertaisesti toimi. Teksti jättää lukijan ulkopuoliseksi minä-muotoisesta kerronnasta huolimatta. Sarjasta pitäneille tämä kirja tosin on varmasti hyvää luettavaa (mielestäni ehkä sarjan paras kirja, jo ihan siitä syystä, ettei Bella Swan ole äänessä). Kuten kaikki Meyerin kirjat, parempi englanniksi kuin suomeksi.
Hugleikur Dagsson: Naura, pervo, naura! Nopealukuinen pikku teos täynnä yksiruutuisia hupipiirroksia islantilaisen mustaakin mustemman huumorin taiturilta. Nimensä mukaisesti teoksen piirrokset sisältävät kieroutuneita vitsejä, eivätkä kaikki jutut naurata. Onneksi huumoria revitään niin monesta asiasta, että ainakin pari piirrosta saa lukijan kuin lukijan pyrskähtelemään. Dagssonin vahvuus on hellyyttävän yksinkertaisesti piirretyissä hahmoissa - monesti piirroksen vitsi ei ollut hauska, mutta hahmojen ilmeet ja olemukset saivat minut silti hekottelemaan. Tämä ei kuitenkaan ole Dagssonin paras julkaisu.
ed. Angela Carter: Angela Carter's Book of Wayward Girls and Wicked Women Novellikokoelma taitavilta, mutta melko tuntemattomilta naiskirjoittajilta ympäri maailmaa. Useat tekstit ovat yllättävän vanhoja; teoksesta löytyy jopa sata vuotta sitten kirjoitettuja tekstejä vahvoista, kyvykkäistä naisista. Kokoelman punainen lanka on nimensä mukaisesti kierot tai kierosti käyttäytyvät naispuoliset hahmot, mutta siihen yhteneväisyydet sitten jäävätkin. Oli ilo lukea niin monipuolista kokoelmaa - tein kirjan aikana ainakin kaksi nojatuolimatkaa maapallon ympäri! Löysin myös monta uutta kirjailijaa ja teosta, joihin aion tutustua. Jotkin teksteistä olivat ajoittain hieman kuivia, mutta eivät tylsistyttäviä, ja voin vain suositella kirjaa kaiken sen sisältämän taidon, kauneuden ja monipuolisuuden vuoksi. Teos on kuin kokoelma naisia - ottakaa sanoma miten haluatte.
Nathanael West: Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts Tämä teos sisältää yhden huonoimmista esipuheista, jonka olen koskaan lukenut. Koskaan. Siinä ei ollut päätä eikä häntää, ja se hyppi asiasta toiseen kuin ADHD:sta kärsivä elohiiri. Onneksi itse teos on paljon parempi; esipuheen kirjoittaja väitti, että se on lyhyydestään huolimatta täynnä asiaa ja että yhtä ainuttakaan lausetta ei voisi leikata siitä pois... Pyh! minä tuhahdin ja aloitin lukemisen - ja kuinka ollakaan, olin aivan samaa mieltä esipuheen kanssa. Teksti on tiivistä ja ajoittain jopa niukkuudestaan huolimatta raskasta, mutta ei epämiellyttävällä tavalla. Kertomus on jaettu lyhyisiin lukuihin, jotka tuntuvat ikään kuin irtonaisilta novelleilta, paitsi että ne kertovat kaikki jatkuvaa tarinaa. Myös loppu oli kaikessa yksinkertaisuudessaan huikea, hienosti tehty. Annan plussaa myös siitä, että päähenkilöä puhutellaan teoksessa ainoastaan nimellä Miss Lonelyhearts (vaikka hän onkin mies).
Katsoitteko Englannin kuninkaallisia häitä perjantaina? Eikö ollutkin kaunis morsiuspuku! Ja kirkko oli aivan uskomaton, sekä itsessään että koristeluineen. Tuntui aivan kuin olisi astunut ajassa 500 vuotta taaksepäin. Näin sieluni silmin Tudor-suvun häitä ja monet, monet kruunajaiset. (Tosin minun tuurillani saan viiden minuutin kuluttua selville, ettei mikään näistä kuvittelemistani ole tapahtunut kyseisessä kirkossa.) Kate Middletonista tuli kovasti mieleen Katariina Aragonialainen, joskin se voi olla juuri lukemani Philippa Gregoryn kirjan takia...
Häiden kunniaksi (ja koska Iso-Britannia on selkeästi salainen kotimaani) haluaisin tietää, mikä on lempikirjasi brittikirjallisuudessa.
Valikoima on lievästi sanottuna laaja, mutta tuleeko mieleen mitään ylitse muiden? Kenties jokin Harry Potter, tai jokin etsiväseikkailu? Tai ehkäpä Tennysonin, Keatsin tai Shakespearen runoelma? Roald Dahlin tai Rudyard Kiplingin tai C.S. Lewisin lastenkirja? Ehkäpä Nalle Puh tai Liisa ihmemaassa? Hoitaako vanha kunnon Jeeves homman kotiin?
Itse en osaa edes vastata, pitää miettiä asiaa... Sanoisin varmaankin kuitenkin Harry Potterin, joko Chamber of Secretsin tai Half-Blood Princen, koska ne ovat muutenkin lempikirjojani ja lisäksi jokainen lukukerta Potterien parissa on kuin lentäisi taikaiskusta Brittein saarille.
Kaikki ehdottamani teokset ja kirjailijat ovat kyllä aivan kärkikastia, joten kysymys ei todellakaan ole helppo.
Tällä hetkellä minulla on ilokseni parikin brittikirjaa kesken: P.G. Wodehousen The Jeeves Omnibus I, joka on niin perusbrittimeininkiä, että what-ho! kuten Bertie Wooster aina hihkaisee, ja Philippa Gregoryn The Other Boleyn Girl.
