Viime viikon saavutukset

Hoplaa, nyt on tullut pitkästä aikaa luettua useampi kirja.

• Markus Kajo: Kettusen paluu: Ihmisen käsikirja Todellakin nimensä arvoinen teos. Sisältää vähäsen melkein joka asiaa. Teksti oli kuin Kettusen kirjassa: nokkelaa, polveilevaa ja kyllästetty selittämättömillä vanhoilla valokuvilla, jotka vain korostivat tekstien absurdiutta. Kirja on niin täynnä asiaa, että se miltei jätti minut sanattomaksi, joten minulla ei ole paljon muuta sanottavaa kuin "lue tämä". Takakannessa lukee, että presidentin tulisi antaa tämä teos jokaisellee ihmiselle heidän syntyessään, ja olen täysin samaa mieltä!
• Michael Connelly: Nine Dragons Tavallinen Harry Bosch -romaani, ei mitään merkittävää mutta viihdyttävää luettavaa kuitenkin. En tiedä miksen koskaan muista odottaa lopun juonikäännöstä, vaikka se on joka ikisessä Connellyn kirjassa, jonka olen lukenut. Kirjassa ei ole mitään ihmeellistä mysteeriä kuten, esimerkiksi, Poirot'n ja Holmesin seikkailuissa - vertaisin teosta  kesäisen chick lit -rantalukemiston (sala)poliisivastineeksi. Jälleen, se ei ole huono, mutta toisaalta siitä ei jälkikäteen ole paljon mitään sanottavaa. Yksi asia, joka minua ärsyttää sarjassa, on se, kuinka Connelly ottaa eri sarjojensa päähenkilöt ja tunkee heidät kaikki samaan maailmaan, jopa samaan kaupunkiin toimimaan yhdessä, ja kaikki ovat kuin hiilikopioita toisistaan. Tavallaan se on hauskaa, että Connelly sekoittaa henkilöhahmonsa yhteen, mutta kun kolmen eri sarjan päähenkilöt työskentelevät kaikki yhdessä, kaksi heistä on läheistä sukua toisilleen ja kaikki ovat hyvin samankaltaisia hahmoina, se alkaa tuntua oikotien käyttämiseltä. Lukujen cliffhanger-mäiset loput muistuttavat Dan Brownin lukujen loppuja, mutta teos kokonaisuutena ei luo samanlaista muistettavaa lukukokemusta kuin Brownin teokset. Luulenpa, että paras kehu, jonka voin tälle kirjalle antaa, on että se on viihdyttävä ja että siinä ei ole, jo mainitsemaani hahmojen yhdistämistä lukuunottamatta, mitään huonoa, josta haukkua teosta.
• Darby Conley: Vastakarvaan 3: Karvan verran groovympi Rakastan tätä sarjakuvaa niin paljon! Kaikista lemmikki&omistaja ongelmineen -sarjakuvista tämä on varmaankin suosikkini. Nökö on niin kipakka ja Väsy taas suloinen. Koska tämä kyseinen albumi on yksi ensimmäisistä, on piirrosjälki vielä hieman karkeaa nykyisiin strippeihin verrattuna, mutta nokkeluudet ja huumori ovat jo puhkeamassa kukkaan, paranemassa joka albumin myötä. Nökö ja Väsy keskustelevat keskenään ja omistajansa kanssa tuoden erilaisia mielipiteitä esille innolla, ikään kuin Lassi ja Leevi. Sanoisin, että jokainen, jolla on koskaan ollut lemmikki, samastuu Roope-omistajaan, mutta parhaat stripit ovat niitä, joissa on sanaleikkejä ja/tai joissa Nökö esittelee harhaluuloista mahtiaan. Jos Karvinen tuntuu hieman pehmeröiseltä (kiitos tästä sanasta, Juhani Aho) ja Kamut on liian filosofinen, tämä on kissa-koira-ja-omistaja -sarjakuva sinulle! (Rakastan kaikkia kolmea omilla tavoillaan, toki.)



(c) Darby Conley

• Henri Hirvenoja: Valikoituja tilastoja Runokokoelma, harvinaista kyllä. Tämä oli sattumanvarainen löytö kirjastossa, mutta minuun vetosi kokoelman temaattinen sisältö: runot käsittelevät nykyajan kiireistä bisnesmaailmaa ja sen arkipäivän "sankareita". Teoksesta löytyy runoja YK:sta ja tylsistä palavereista. Hyvin 21. vuosisatainen teema. Kirja on jaettu lukuihin, ja vaikka luulen huomanneeni hienoista bisnesmaailman arvostuksen laskua runoissa, en voi sanoa varmasti, sillä en pysähtynyt miettimään asiaa tarpeeksi pitkäksi aikaa. Asia, jonka kyllä huomasin ja jota rakastin, oli kirjoitusasu: runoista ei löydy yhtä ainutta erisnimeen liittymätöntä isoa alkukirjainta eikä ainuttakaan väli- tai lopetusmerkkiä. Vaikka normaalisti kammoksunkin tällaista kirjoitustyyliä, Hirvenojan runoissa se tuntui luonnolliselta ja lisäsi entisestään runojen kalseaa, lumotonta tunnelmaa. Runot tuntuivat masentuneen ihmisen päiväkirjalta, kirjoitettuna runolliseen, tiiviiseen tyyliin. Se oli kaunista. Mikä sattumalöytö!
• J.R.R. Tolkien: The Lord of the Rings Olen työstänyt tätä kauan. Jos kirjan ostospäivästä lähdetään laskemaan, lukemiseen meni tasan yhdeksän vuotta ja kaksikymmentä päivää. (Oikeasti aloitin kirjan "vasta" vuoden 2004 lopulla...) Käsitelläkseni huonot puolet ensin; luulen, että valitukseni ovat samanlaisia kuin kahdeksannella, kun luin suomenkielisen teoksen loppuun. Teksti on jokseenkin kylmää. Se tuntuu enemmänkin ulkopuolisen raportilta tapahtumista kuin oikealta seikkailulta, johon lukija voisi upota. Se ei ole hyvin iso tai huomattava asia, mutta häiritsi minua aina silloin tällöin. Myös tapa, jolla kaikki puhuvat, ärsytti. Mistä tahansa on puhe, hahmo "sanoi" jotakin. Hyvin harvoin on puheverbi mitään muuta kuin "sanoi". Minua myös ärsytti se, että liitteissä sanottiin suoraan, että hobittien nimet olivat käännöksiä. Miksei Tolkien voinut vain käyttää suoraan heidän oikeita nimiään? Kehuja ansaitsevat pointit ovat varmasti melko selviä jopa kirjaa lukemattomille, totta kai. Se silkka työmäärä, jonka Tolkien on tehnyt luodakseen näin suurenmoisen yksityiskohtaisen, hyvinkudotun maailman rotuineen, paikkoineen, kielineen, historioineen ja myytteineen ja jopa useine erilaisine kalentereineen niin huikeaa, etten kykene edes ilmaisemaan sitä. Tolkien saa pelkkää sanatonta ihailua siitä hyvästä. Rakastan myös sitä, että pienet "ihmiset", ne epätodennäköiset eeppiset sankarit ovat ne tarinan mahtavimmat sankarit lopulta. Toki kirjassa on Aragorn ja Gandalf ja kaikki, mutta hobitit syövät suurimman osan sydämestäni. Ja Frodo ei edes ole kirjan oikea sankari! Se on Sam, joka seuraa herraansa minne tahansa valittamatta (muusta kuin ruoasta); Sam, joka kantaa Frodoa, kun tämä ei jaksa enää itse kulkea. "I can't carry it for you, but I can carry you." Rakastan myös sitä, että kirja ja tarina jatkuvat vielä kliimaktisen hyvän ja pahan voimien välisen lopputaistelun jälkeen; kuinka "hyvikset" menevät koteihinsa ja ryhtyvät korjaamaan siellä ilmenneitä ongelmia. Ja se ei ole mikään räkäinen epilogi á la Harry Potter tai kokonainen räkäinen teos kuten Breaking Dawn, se ei ole vain lisäke vaan tarinan todellinen loppu. Ja kuinka sydäntäraastava jokainen eroaminen oli! Se on huikean teoksen merkki, että lukija välittää hahmoista yhtä paljon kuin olen varma että lähes kaikki Tolkienin lukijat välittävät tämän kirjan henkilöistä. Teos on pitkä matka niin sivujen kuin kuljetun matkan ja koettujen tunteiden kannalta, alusta loppuun, mutta täysin sen arvoinen. Sitä kasvaa rakastamaan henkilöhahmoja ilman, että edes huomaa sitä ennen kuin yhtäkkiä pillittää silmänsä umpeen Pippinin ja Merryn jälleennäkemiselle, tai Legolasin ja Gimlin epätodennäköiselle ystävyydelle, tai Gandalfin hohtavalle paluulle. Jos kirja voisi olla ystävä, tässä olisi koeteltu ja todellinen ystävä. Se kantaisi sinut, kun et itse jaksa.
• Amélie Nothomb: Samuraisyleily Kirja vetosi minuun, koska olen aiemmin nähnyt elokuvan Nöyrin palvelijanne, ja tämä kirja selkeästi joko olisi samaa tarinaa tai liittyisi siihen. Nöyrin palvelijanne -niminen kirja, yllätys yllätys, sisältää elokuvan tarinan, ja tämä puolestaan keskittyy Amélien romanssiin japanilaisen miehen kanssa hänen eläessään nousevan auringon maassa. Teos on myös kokoelma kulttuurieroja, ja kuvittelisin japanofiilien pitävän teosta suuressa viihteellisessä ja informatiivisessa arvossa. Mistä pidin kirjassa oli Amélien suorasukainen, joskus jopa hieman runollinen tapa kirjoittaa asioista, mutta samalla se on se ominaisuus, joka häiritsi lukemista. Kokemukset ja tunteet, joista Amélie kertoo tuntuvat ohuilta ja lyhykäisiltä eikä hän jää pohtimaan mitään asiaa pidemmäksi aikaa - tosin voi olla, että tämä on vain hänen kirjoitustyylinsä, joten annan osan siitä anteeksi. Hän onnistuu myös kuulostamaan kovin itserakkaalta joissakin katkelmissa, mikä oli luotaantyöntävää, sillä itserakkaat kirjoittajat, varsinkin autobiografisten kirjojen kirjoittajat, ovat hyvin luotaantyöntävää porukkaa. Suurempi murhe on kuitenkin tuo tunteiden vähyys. Kuten sanoin, se voi olla vain hänen tyylinsä, mutta se jättää lukijalle ulkopuolisen olon, ikään kuin värisisi viileässä oviaukossa sen sijaan, että sukeltaisi synkeänlämpimiin syvyyksiin. Luulen, että ihmiset, jotka joko ovat asuneet Japanissa tai tosissaan haluavat tehdä niin, pitävät kirjaa todella hyvänä, viihdyttävänä ja täynnä samastuttavia kokemuksia, mutta muut lukijat jäävät kaipaamaan jotakin lisää.

Seuraava ikuisuusprojektini The Lord of the Ringsin jälkeen on Raamattu, jonka sain rippileiriltä. Lukuaikaa olisi kesäkuuhun 2014, eli on tässä aikaa. Laskeskelin tosin eräänä iltana jo, että jos nykyinen lukuvauhtini pysyy samana enkä vaihtele lukemistoani koko ajan, saan Raamatun luettua jo ennen tämän vuoden loppua.

Tällä kertaa haluaisin kuulla teiltä, mikä on paras klassikkokirja, jonka olet lukenut. Mikä siitä teki niin hyvän? Entä mikä on huonoin klassikko? Oliko se edes lukemisen arvoinen?


Ensi viikolla on viikon kirjoissa ainakin lisää Connellya, Miika Nousiaista, Sylvia Plathia ja hurmaavaa Douglas Couplandiä. Muistaakseni joku muukin, jonka nyt unohdan...



Muistakaahan myös, että arvonta päättyy tiistaiaamuna hieman kymmenen jälkeen! Tätä kirjoittaessani osallistujia on kaksi, joten tuleepa tiukka arvonta...