Etsivä löytää...

24.3.2011

Kolme yhden hinnalla!

Koska olen ollut laiska, mitäänsaamaton ja alistanut herkkähermoisen mieleni sekä kauhuelokuvalle (eikö kukaan voinut varoittaa etukäteen?) että kauhukirjalle, en ole kirjoitellut viikon kirjat -merkintöjä hetkeen. Tässä onkin sitten hieman enemmän pureskeltavaa, koska asia korjaantuu kirjoittamalla kolmen viikon kirjat tähän.

Viikot 9-11 vuosimallia 2011, olkaa hyvät.


  • Sylvia Plath: The Colossus Vaikka rakastankin Plathia ja vaikka hänen runoissaan onkin hyvin omalaatuinen, etereaalinen hauraan epämukavuuden aura, en pitänyt näistä runoista yhtä paljon kuin Ariel-teoksen. Kenties se johtui siitä, etten pysähtynyt pohtimaan näitä yhtä paljon, tai koska en vajonnut niihin sisälle yhtä paljon, mutta minulle Ariel on Plathia parhaimmillaan. Tässäkin kokoelmassa on muutama erittäin hyvä hetki (se on Plathia; joka hetki on keskivertoa parempi) ja minä rakastin kaikkia autobiografisia kosketuksia, jotka hän oli saanut runoihinsa. Plathin runot vaikuttavat ulkopuolisen silmissä hiukan skitsofreenisiltä toisinaan, ja tämä kokoelma oli hyvin vahvasti sen vaikutuksen alainen. Mutta ei huono! Ehdottomasti korkeaälyisille ihmisille; tämä kokoelma halajaa keskittymistä ja aivosoluja, mutta jättää kuulijan haltioituneeksi, vaikkei tämä ymmärtäisikään kaikkea, mistä Plath puhuu. Tunnelman luonti toimii runoissa aivan erinomaisesti ja toimii uskomattoman voimakkaasti.
  • The Further Adventures of Sherlock Holmes. Collected and introduced by Richard Lancelyn Green after Sir Arthur Conan Doyle Takakansi sanoi, että kirja on "designed not to compete with or parody the original, but rather to reflect and enhance the achievements of the great detective" ja jos se ottaa tuolla tavalla, teos on mukava. Tarinat eivät ole yhtä hyviä kuin canon-tarinat, ja joissakin on melko surkea karakterisointi ja/tai kronologian ote (muistaakseni kolme tarinaa väitti Watsonin olevan yhä naimisissa, vaikka hänen vaimonsa oli oikeasti jo kuollut, tai menevän uusiin naimisiin vuosia ennen Mary Morstaniakaan), mutta seikkailut toimivat lisäateriana silloin, kun canonin pääateria on ahmittu ja lukija haluaa yhä vain lisää. Yksi kirjan parhaista tarinoista on itse asiassa Conan Doylen nuoremman pojan kirjoittama. Enemmän kuin mitään muuta rakastin sitä, kuinka tarinat keskittyivät Holmesin ja Watsonin ystävyyteen, joka on kaikkien seikkailujen selkäranka. Teoksen viimein seikkailu myös esittelee lukijalle nuoren neiti Marplen Agatha Christien kirjoista, mikä oli minusta hupaisan metafiktiivistä. Tämä teos ei ole niinkään arkipäiväisille lukijoille vaan pikemminkin niille hartaille sherlockianeille, jotka ymmärtävät ja arvostavat hänen enempiä seikkailujaan, vaikka laatu onkin joskus kaukana alkuperäisestä.
  • Miika Nousiainen: Maaninkavaara En tiedä, mikä Nousiaisessa on, mutta hitto, että hän kirjoittaa hyviä pakkomielteisiä hahmoja. Odotan innolla hänen seuraavaa kirjaansa, mikäli se kulkee samoissa jalanjäljissä. Tämä teos oli intensiivisempi kuin Vadelmavenepakolainen, sillä tällä kertaa lukija pääsee myös päähenkilön tyttären pään sisään ja näkee, mitä päähenkilön pakkomielle tekee heille. Koulukiusaamiskohta sai minut itkemään - kohtaus on hyvin simppeli ja tapahtumapohjaisesti kirjoitettu ja kuitenkin se välinpitämätön kerrontatapa todella toi esiin kiusaamisen kamaluuden ja tytön kykenemättömyyden tehdä asialle mitään; hän rakastaa isäänsä ja tekee hänen vuokseen sen, mitä tarvitsee. Loppujen lopuksi tämä kirja kertookin rikkinäisen perheen välisistä suhteista (perhe on kärsinyt pojan kuoleman ja isän vajoamisen kestävyysjuoksun maaniseen maailmaan jäljelläolevan lapsen "hyväksi"). Teoksessa käytetty kieli ei ole yhtä kuvailevaa ja kukoistavaa kuin Vadelmavenepakolainen-kirjassa, mutta se tekee tästä lukukokemuksesta vain realistisemman. Lopussa ei ole mitään suurta, jyrkkää kliimaksia hitaasta kerryttämisestä huolimatta, mutta sekin on luultavasti tehty tarkoituksella ja on kenties parempi kuin suuri räjähtävä loppu - ainakin päähenkilö on sitä mieltä, että hidas ja sitkeä voittaa nopean ja räjähdemäisen. Kenties se myös jättää lukijalle pysyvämmän jäljen mieleen. Hyvää nykysuomalaista kirjallisuutta maistelemaan haluaville suosittelen kyllä Nousiaista.
  • Douglas Coupland: Miss Wyoming Huumori on tässä paljon hienovaraisempaa kuin JPodissa, eikä se ainakaa minulle toiminut niin hyvin. Pidin JPodista paljon enemmän. Tämä kertomus vaikutti teennäiseltä, geneeriseltä amerikkalaiselta komediasarjan juonelta - siinä on hauskoja kohtia, mutta ne eivät juurikaan naurata. Nostan hattua Couplandille hänen hahmoistaan; ne ovat aina ainutlaatuisia ja rakastettavan outoja. Tarinan kerronta lukuisien takaumien kautta aiheuttaa sen, että lukijalta kestää hetki päästä juoneen mukaan, mutta kun siitä on saanut kiinni, se toimii ja on hyvä. Kokonaisuutena kirja on hieman valju ja geneerinen verrattuna esimerkiksi JPodiin tai muutamaan muuhun hienoon moderniin kirjaan. En menisi niin pitkälle, että väittäisin lukijan hukkaavan aikaansa tämän teoksen parissa, mutta suosittelisin kyllä mieluummin JPodia.
  • Michael Connelly: Avoin ja ratkaisematon Tämä oli itse asiassa taas uudelleenlukeminen, mutten ollut varma, ennen kuin olin jo aloittanut lukemisen (nämä eivät ole mitään älyttömän mieleenpainuvia kirjoja raskaista aiheistaan ja teemoistaan huolimatta). Tarina on koskettava, kyllä, mutta kosketus ei yllä kovin syvälle. Kun lukija on päässyt loppuun, hän siirtyy seuraavaan kirjaan muitta mutkitta. Kirjassa on joitakin kohtia, jotka toimivat paremmin, jos tuntee tarinan maailman hahmoineen, mutta ne eivät ole ylitsepääsemättömiä esteitä. Halvaksi kevytdekkarilukemistoksi Connelly on todella hyvä, mutta aivonystyröitä enemmän rasittaviksi kirjoiksi ykkösinä ovat edelleen vanhat kunnon Christie ja Conan Doyle.
  • Juhani Aho: Yksin Tämä oli aivan hellyyttävän vanhanaikainen kielioppinsa, tekstinsä, dialogiensa ja kaiken puolesta. Historiafanit tykkäävät takuulla. Tarina itsessään on hieman pomppiva ja omituinen, ei tosiaankaan Ahon parasta jälkeä, ja hahmot muistuttavat joissakin kohdissa todella paljon myöhemmin Ahon teoksissa esiintyviä henkilöitä (vertaa esimerkiksi tätä ja Juhaa tai Papin tytärtä / Papin rouvaa. Kuten Plathilla, Ahokin onnistuu aina tunnelman luonnissa, joten hatunnosto siitä!
  • A.A. Milne (with the original colour illustrations by E.H. Shepard): Winnie-the-Pooh Voi että! Mitä voinkaan sanoa? Ainoa asia, jota kaipasin, oli Tigger, ja hänkin tulee vasta myöhemmässä kirjassa (yllätys yllätys). Rakastin piirroksia ja tarinoita ja kuinka ne on kirjoitettu niin, että lapsikin ymmärtää, mutta että aikuiset löytävät omia vitsejä kirjasta... Lapsuudenaikaisesta Puolen hehtaarin metsän maagisuudesta ja sen hahmoista ei kasva irti. Se on ihanaa. Winnie-the-Pooh on klassista brittilastenkirjallisuutte kaikenikäisille lukijoille, sille sisäiselle lapselle meissä jokaisessa. Kirjan luettuaan haluaa lisää (minullekin tämä oli jo ties kuinka mones lukukerta vuosien saatossa).
  • Pietari Päivärinta: Naimisen juoruja Voi, kuinka ihastuttavan vanhanaikaista! Tekstiä lukee kuin 1850-luvun romaania (joka se kutakuinkin on). Tarina on melko "perus-" - nuoren miehen vanhemmat vastustavat hänen morsianvalintaansa, ja siitä syntyy kaikenlaista solmua juonittelevien "apureiden" avulla - mutta mikä kielellinen löytö, mitä kieltä! Aivan mahtavaa. Kaikkien pitäisi lukea tämä, jo pelkän kielen takia. Koko teos on kuin Suomi-filmi potenssiin 27.
  • Charles Perrault: The Tales of Mother Goose Voi näitä lapsuuden tarinoita (Tuhkimo, Saapasjalkakissa ja muut rakkaat). Kertomukset ovat lyhyitä eivätkä sisällä kovinkaan kummoisia juonipolveiluja, vain tuttujen lastenkammaritarinoiden rungot. Kypsempien lastentarinoiden ystäviä kehottaisin kääntymään Grimmin veljesten tai H.C. Andersenin puoleen, mutta kyllä nämä pikkutarinatkin ovat suloinen tuulahdus lapsuudesta. Ja hei, kuinka moni muistaa näitä tarinoita kunnolla enää? Kyllä meidän olisi kaikkien korkea aika muistuttaa aivojamme siitä, mistä lapsuuden ihanteet ja moraalit kumpusivat.
  • Bret Easton Ellis: Lunar Park (englanniksi) Olen poukkoillut tämän teoksen ympärillä jo kuukausia, koska se oli alunperin liian pelottava minun siedettäväkseni (mutta toisaalta myös jotkin Holmesit saavat selkäpiini karmimaan). Jonkin aikaa ajatusta päässä pyöriteltyäni päätin kokeilla uudelleen: lukisin vain sivun tai kaksi kerrallaan, niin että pelottavat kohdat olisivat tarpeeksi paloiteltuja olemaan olematta kaameita. Minulla oli myös iso muistilappu kirjanmerkkini yhteydessä; siinä luki, että pelottavat asiat ovat vain ikään kuin Hamletissa, johon kirja hyvin löysästi pohjautuu. (Kävi ilmi, että olin väärässä pelottavien asioiden suhteen, mutta Hamlet-ajatus teki teoksesta kestettävämmän.) Pidin metafiktion eri tasoista, joita kirjailija oli tunkenut teokseen - kirja on autobiografinen ja ei ole. Teoksessa puhutaan paljon, sekä konkreettisesti juonen kannalta että päähenkilön ajatuksissa, kirjailijan aiemmasta teoksesta Amerikan psyko, joten lukijan odotetaan vähintään tietävän kyseisen teoksen perusidean. Kauhueksperteille tämä teos ei varmaankaan ole yhtään pelottava, mutta jos olet yhtään niin kuin minä ja välttelet yleensä kauhua kuin ruttoa (hehe, ei sanaleikkiä tarkoituksella), älä lue tätä kirjaa yöllä. Tai missään Furby-nuken lähettyvillä. Ugh. Teos on kyllä magneettinen, myönnän sen: lukaisin jäljellä olevat nelisensataa sivua yhdeltä istumalta.
  • Sylvia Plath: Ariel (englanniksi) Tämäkin oli uudelleenlukeminen. Jälleen, kuinka kiehtova, upea teos! Plathin kuvakieli ja runomaailman heleä koleus... Vaikkei kaikki Plathin esiintuoma tulisikaan perille asti, lukijalle jää silti häiriintyneen vaikuttunut olo ja pää täyteen absurdeja, vaivaavia kuvia. Tämä on todellakin Plathin parasta työtä - runot soljuvat. Pidän myös autobiografisista kosketuksista hyvin paljon, varsinkin nyt, kun olen lukenut hänen päiväkirjansa ja The Bell Jar -teoksen. Plath käytti joskus tuntikausia tai jopa päiviä koettaen saada teksteihinsä juuri ne oikeat, täydelliset sanat, ja kaikki hänen näkemänsä vaiva ja tekemänsä työ todella näkyy työn jäljessä. Aivan loistavaa työtä, ehdoton must-read.

Tällä hetkellä minulla on kesken edelleen se Raamattu, sekä The Uncollected Sherlock Holmes ja kaksi Ripley Boglea (suomeksi ja englanniksi). Lisäksi iPadilla tavaan The Golden Assia, Northanger Abbeytä, The Holy Bible King James Version -nimistä pikku kirjaa ja Tsehovin The Duel and Other Stories -kokoelmaa. Lukemista riittää - eri asia on, onko ensi viikolla mitään luettua kirjaa arvioitavaksi...

Aloitin tosin myös Skotlantiin jälleen rakastuneena lyhykäisen Scottish Proverbs -teoksen selailun, ja ensi viikon tosiaan tavaan leirillä Lonely Planet: Ireland -matkaopastani, joten kaikennäköistä nojatuolimatkailua on tiedossa!


Viikon kirjoihin liittyen tämänkertainen kysymykseni on:
Mikä on pelottavin / kammottavin / karmaisevin kirja, jonka olet koskaan lukenut? (Ei yksityiskohtaista juoniselostusta, kiitos - haluan pitää ne vähät yöuneni, jotka minulla on jäljellä...)

(Muistakaa toki, että saatte kommentoida aivan mistä haluatte, mikäli kysymys ei oikein natsaa!)

8 kommenttia:

  1. Pari Holmesia ja yks Poirot. Holmesit oli vissiin Kirjava huivi ja Insinöörin sormi (?), Poirot oli Neljä suurta. Hyh. Mutta tosiaan, välttelen kauhua :--)

    Toisaalta Harrisin Red Dragon (ja Lecterit muutenkin) on kaikessa karmeudessaan kyllä upeita. Niissä ei pelottanu, eikä oikeestaan edes kuvottanu niin paljon ku odotin... Ehkä siks en miellä niitä tällasten kirjojen joukkoon. Mut tietysti jos joskus uskallan ne elokuvat kattoa, kusen varmaan alleni koska pystyn lukemaan tosi laajasti kaikkea ällöttävääkin, mut en haluu nähdä kuitenkaan ihan kaikkea. Hyh uudelleen. Ja tosiaan Red Dragonin nostan noista siks, että se on ainoo johon oon tarttunu useamman kerran. Käsittämättömän loistava teos!

    VastaaPoista
  2. Kiitos paljon kommentistasi! Ja erityisesti Harrisin kirjoista kertomisesta; olen miettinyt jo pitkään, uskallanko lukea ne. Kertomasi perusteella uskaltanen ainakin koettaa, kenties jo pian.

    Holmesissa ja Poirot'n tarinoissa ihailen juuri sitä, että pelkkä tunnelma luo niin karmivan fiiliksen lukijalle. Ei tarvita mitään yliluonnollista X-Files -touhua tai hurmehuumaista mättöä; pelkkä kynttilänvalo ja syrjäinen maaseutu epäilyttävine hahmoineen riittävät. Se vaatii taitoa.

    Tosiaan uudelleen kiitos kommentistasi ja varsinkin siitä, että jaksoit kirjoittaa enemmän kuin vain pari riviä.

    VastaaPoista
  3. Olen miettinyt Lunar Parkin lukemista, joten kiitos arvostelusta! Taidanpa lukaista sen. American Psycho oli tosiaan minulle liikaa, ja Vetovoiman lait taas jäi melko mitäänsanomattomaksi lukukokemukseksi. Kiinnostavaa nähdä, mitä Lunar Park tuo tullessaan.

    Varsinaisia kauhukirjoja en lue mutta trillereistä pidän suunnattomasti. En kuitenkaan osaa nimetä mitään kovin pelottavaa esimerkkiä, sillä tosiaankin välttelen kaikkea liian karmaisevaa. Esimerkiksi Hannibal-kirjoja en siis koe millään tavalla pelottavina. Kaipa minun on siis tyydyttävä sanomaan, että pelottavimpia lukukokemuksiani ovat olleen nuorena lukemani R.L. Stinen kirjat (Goosebumps ym.). Ehkä vielä joskus uskaltaudun lukemaan kunnon kauhua. The Shining odottaa kirjahyllyssä.

    VastaaPoista
  4. Lisäyksenä siis vielä, että Poirot-kirjat yms. kuuluvat myös niihin ei pelottavien -joukkoon. Kauhu on minulle pimeyttä, yksin oloa ja ennakoimattomuutta (äkillisiä, odottamattomia säikähdyksiä).

    VastaaPoista
  5. Kun valitset luettavia kirjoja niin pyritkö keskittymään yhteen genreen tai tyylisuuntaan kerrallaan, luetko tarkoituksellisesti yhtä aikaa eri tyylien opuksia vai onko sinulla ylipäänsä mitään "peukalosääntöä" kirjavalinnoissasi? Ja tarkoitan tällä juurikin sitä mitä luet rinnakkain.

    VastaaPoista
  6. Maria: Kiitos kommenteistasi! Mukavaa, että sinäkin jaksoit kirjoittaa pitkän kommentin. (Toki lyhyetkin ovat mukavia, ei siinä mitään!) Kiva, jos häthätäisistä kirja-arvioistani on jotakin hyötyä. Siitä on jo aikaa, kun luin Amerikan psykon (ja muita Lunar Parkin lisäksi en ole vielä Bret Easton Ellisiltä lukenutkaan), joten en osaa sanoa, kuinka kirjailijalle tyypillistä teksti on. Pelottavuustasolla vertaisin sitä Black Swan -elokuvaan; siitä selviää, mutta herkemmille se voi aiheuttaa muutamia ahdistavia hetkiä. Kerrothan sitten, mitä pidit (tai piditkö ollenkaan)! Samoin kuulisin mielelläni, millainen The Shining on, koska olen varma, etten koskaan uskalla lukea sitä itse.
    Olen samaa mieltä siitä, ettei Poirot (tai Holmeskaan) kuulu kauhuosastolle; mikään mutanttimörkö ei (onneksi) pomppaa etsiväsankareidemme kimppuun nurkan takaa kuola valuen. Se tunnelma vain on välillä aivan upean piinaavan ahdistava. Nostan hattua vanhoille taitureille.
    Muistan myös lukeneeni R.L. Stinen kirjoja nuorempana. Ne olivat hiukan "camp", joten itse kirja ei ollut niin pelottava, mutta aina jälkikäteen oli pelästynyt fiilis muutaman päivän. Pimeiden portaiden nouseminen yöllä... Huhhuh!

    Ilkka: Kiitos myös sinulle kommentoinnista! Oikeastaan ainoa "sääntöni" lukiessani samanaikaisesti useampaa kirjaa (eli aina, haha) on, että joskus koetan lukea vuorotellen suomen- ja englanninkielistä teosta. Siksi lukupinostani löytyy lähes aina molempia. Tämäkin "sääntö" jää kyllä usein unholaan, sillä en onneksi mene tarinoissa sekaisin, vaikka ne olisivat samalla kielellä. Samaa kirjaa kahdella eri kielellä lukiessa on hauska vertailla käännöksiä ja tunnelmaa - tästä on tulossa oma merkintäkin hieman myöhemmin.
    En katso genreä valikoidessani kirjoja, sillä genrellä ei oikeastaan ole paljonkaan väliä lukutunnelman kannalta. Ainoastaan, kuten olen sanonut, välttelen kauhua. Kai minulle on vain sattunut niin laajakatseinen valikoima kirjoja kirjastosta ja omasta hyllystä/lattialta, että kirjat eivät ole kaikki samankaltaisia. Mietin äsken, olenko koskaan lukenut samantyylisiä kirjoja samaan aikaan ja varmasti olen, mutta en muista mitään ihmeellistä lukuhetkistäni.
    Saatan kylläkin tarttua yhden kirjan luettuani esimerkiksi sarjan seuraavaan osaan heti, kuten Holmesejani lukiessa, tai lukea peräkkäin samaa aihetta sivuavia kirjoja (esimerkiksi kerran luin Nancy Spungenista kertovan kirjan, Nikki Sixxin Heroin Diaries ja Itsemurhamuistelmat-kirjan peräkkäin, koska ne sopivat yhteen; tai Flaubert'n Yksinäinen sydän -teoksen luettuani tartuin Flaubertin papukaija -nimiseen kirjaan, jonka jälkeen lainasin kirjastosta Flaubert'n Valmiiden ajatusten sanakirjan). Tämän takia minulla on aina jokin Holmes-teos tai Harry Potter -kirja kesken.

    VastaaPoista
  7. Stephen Kingin Kalpea aavistus oli aika inhottava kuin myös samaisen kirjoittajan Unensieppaaja ja Christine (tappaja-auto). Niin, ja tietenkin Hohto, varsinkin se loppupuoli siitä.

    Muistaakseni tosin inhottavin oli joskus nuorena lukemani Wsoy:n julkaisema Painajaisia- novellikokoelma, siitä erityisesti se ensimmäinen novelli, jonka nimeä tosin en muista. Suosittelen lukemaan, tosin siitä on jo lähemmäs kymmenen vuotta kun itse sen luin, joten ei takeita siitä, että se nyt niin pelottava enää olisi. En tosin uskalla sitä vielä avata uudelleen, näin nimittäin nimenomaan painajaisia siitä ensimmäisestä novellista silloin nuorempana :)

    VastaaPoista
  8. Hui, kuulostavatpa mainitsemasi kirjat kauheilta! Tunnen muutaman maineelta, enkä haluakaan tehdä lähempää tuttavuutta. Olet huisin rohkea minun mielestäni, kun olet pystynyt lukemaan teokset!

    Minäkin luin ala-asteikäisenä erään kauhunovellikokoelman (en muista sen nimeä, mutta Roald Dahl oli kirjoittanut siihen novellin), ja kuten sinä, näin pitkään painajaisia sen takia. Vielä nykyäänkin kylmänväreet menevät selkäpiitä pitkin, kun muistelen sitä kauhistuksen tunnetta. Huhhuh!

    Toisaalta olen sellainen lukija, jonka mielestä Harry Potter and the Half-Blood Princen Inferi-olennot olivat aivan kamalia - nukuin valot päällä monta viikkoa kirjan lukemisen jäljiltä.

    Meissähän on samaa kuin Voldemortissa, kun kerta pelkäämme kuolleita ruumiita ja muita kamaluuksia! ... Mikä kehu tämä onkaan...

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!
Vastaan kaikkiin asiallisiin kommentteihin, kunhan ehdin, joten jos haluat lukea vastauksen (esimerkiksi jos olet kysynyt jotakin), kannattaa tilata tämän merkinnät kommentit sähköpostiin laatikon alla olevasta linkistä!