Last week revisited.

Tästä alkaa uusi sarja! ... Ainakin toivottavasti; saa nähdä muistanko ja viitsinkö päivittää joka maanantai (opin koulussa sen verran taitavaksi prokrastinoijaksi, että nyt hieman hirvittää... mutta koetetaan!).

Eli ideana olisi lyhyesti käsitellä ja/tai arvostella viimen viikon aikana loppuun lukemani kirjat; tekstit kopioin lähes identtisinä päiväkirjamerkinnöistäni, käännän ne vain suomeksi. Toki saattaa olla viikkoja, jolloin en saa ainuttakaan kirjaa loppuun asti, vaikka kovasti lukisinkin; toisina viikkoina saatan saada monta pitkään kesken ollutta loppuun. Vaihtelua elämään!

Nyt olisi käsittelyssä vuoden 2010 viikko 47, eli 22.-28. marraskuuta.

Lukupäiväkirjani (josta on tulossa oma merkintä) mukaan luin loppuun kolme kirjaa (tänä vuonna lukemani kirjat no. 104-106):

• John Clelandin Fanny Hill (englanniksi; ilmestynyt vuonna 1748; Wikipedia-linkki) Esiviktoriaanista pornoa! (Jos verrataan viktoriaaniseen pornoon, Telenyyn, jonka luin kesällä.) Mitä seuraavaksi, keskiaikaista pornoa? Haha, mutta vakavasti puhuen: Fanny Hillin tarina oli viihdyttävä, mutta ajoittain hieman tylsä - kaikki, mistä teksti koostuu, on Fannyn "action" ja seksuaaliset kohtaamiset. Tekstissä ei ollut mukana alitajuntaista ajatusta tai mietintää, vain seksiä, seksiä ja hieman lisää seksiä. Pidin siitä, että kirjoitusaikakauden lähes selkärankaan juotettu häveliäisyys sai kirjoittajan olemaan käyttämättä asioiden oikeita nimiä tekstissä; lihalliset kohtaamiset muuttuivat suorastaan runollisiksi ye olde Englishen ja taiteellisten kiertoilmaisujen ansiosta. Ihan viihdyttävä lukukokemus, vaikkei siitä mitään syvällisempää penetraatiota syntynytkään (haha).
• John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa (suomeksi; linkki kustantajan sivuille; Helsingin Sanomien arvostelu teoksesta) Mielenkiintoinen lukukokemus - tekniikka oli ainakin minulle uusi tuttavuus: aikuisten kirja holokaustista ja Auschwitzista, päähenkilönä ja näennäiskertojana natsipäällikön naiivi yhdeksänvuotias poika Bruno. Pidin kerrontatavasta, koska se oli niin uudenlainen minulle ja koska sen ansiosta lukija saa itse täyttää kerronnalliset aukot, jotka Brunon lapsekas kerronta jättää tarinaan. Ja loppu oli todella liikuttava; kahden pojan välinen ystävyys, joka ei välitä siitä, että heidän pitäisi vihata toisiaan, kestää kaiken. Kaiken. En voi sanoa paljoakaan tarinasta; en usko, että mitkään sanani olisivat tarpeeksi hyviä... mutta kerrontatapa saa minulta paljon ihailua. Suosittelen kirjaa kaikille aikuisille; ei pidä "pelästyä" lapsekasta tekstiä! Aihe ei todellakaan ole lastenkirjan.
• Brian Selznickin Hugo Cabret (suomeksi; linkki kustantajan sivuille; englanninkielisen teoksen interaktiivinen sivusto) Uskokaa tai älkää, mutta sain vinkin tästä kirjasta Gwyneth Paltrow'n GOOP-uutiskirjeestä jokin aika sitten. Tässäkin kirjassa oli minulle uutta tekniikkaa; suurin osa tarinasta oli kerrottu kirjaimellisesti kuvin. Tekstiin takaisin siirryttäessä tarina jatkui siitä, mihin kuvien kertoma tarina oli loppunut - kuvia ei siis selitetty tai kirjoitettu auki. Oli ikään kuin olisi katsellut elokuvaa aina välillä, mikä olikin ymmärtääkseni Selznickin tarkoitus. Pidin efektistä, ja se teki kirjasta todella nopealukuisen ilman, että teos menetti mitään upeasta, täysmittaisesta tarinastaan. Tarina itse oli myös erittäin pidettävä, vaikkakin tarkoitettu kenties eniten murrosikäisille; 1930-luvun Pariisi mustavalkoisine elokuvineen oli aivan hurmaava ja sopi aiheena kuvaromaaniin kuin nenä naamaan. Toivon, että tällaisia teoksia tulee markkinoille lähiaikoina lisää - puolet sanoja ja puolet kuvia, sekoitettu hurmaavasti kuljettamaan soljuvaa tarinaa keskenään kohti ihanan hymyilyttävää loppua.

... Toivottavasti viikon päästä on taas kirjoiteltavaa! Luin tänään jo yhden ihanan kirjan, josta riittää kirjoitettavaa...

A rose by any other name.

Luin pari yötä sitten insomniaa paetessani Charlaine Harrisin teoksen Club Dead, joka on siis kolmas kirja Southern Vampire Mysteries -sarjassa, johon TV-sarja True Blood perustuu. Club Dead -kirjan juoni tullaan näkemään uskoakseni aika tarkalleen samanlaisena, kunhan True Bloodin kolmas tuotantokausi näytetään Suomessa. Kaksi ensimmäistä tuotantokautta olivat ainakin todella uskollisia kirjoille Dead Until Dark ja Living Dead in Dallas.

Kirjoista kiinnostuneille ja/tai sarjaan tykästyneille voin kertoa, että vaikka TV-sarja ainakin minun mielestäni on paremmin tehty, kirjat paranevat kirja kirjalta. Liekö Harris saanut harjoitusta ammattiinsa kirjoitellessaan vai mistä on kyse, mutta Club Dead -kirjan kohdalla lähes kaikki ensimmäisessä kirjassa ärsyttäneet asiat olivat jo historiaa. Odotan jo innolla seuraavaa lukukertaa Sookie Stackhousen seurassa; lainasin kirjastosta True Blood Omnibus II:n, jossa on sarjan kirjat numero 4-6.

Sarjaa saa myös suomeksi, jos englanti ei ole vahvuuksiasi tai tuskastuttaa: ensimmäinen osa on nimeltään Veren voima. (Toivoin parempaa nimeä, mutta siitä lisää toisessa merkinnässä!)


Huomasin kuitenkin jälleen erään asian, joka on jo pitemmän aikaa häirinnyt minua.

Verratkaapa näitä kahta kantta. (Ne eivät ole saman kirjan kansia, mutta sarjan kansikuvitus on yhtenäistä.)

Kansi no. 1:

(kuva täältä)

Tämä on sarjan vanhan painosversion ensimmäisen kirjan kansikuva. Hieman naiivi ja omalla tavallaan suloinen, niin kuin kirjatkin. Kannesta löytävät kaikki tarpeelliset tiedot: kirjailija, kirjan nimi ja sarjan nimi.













Kansi no. 2:



(kuva täältä)

 Kansikuvaa on vaihdettu; nyt sarjan jokaisessa kirjan kannessa on kalpea nainen, jolla on kirkkaanpunaiset huulet. (Kuvan kirja on siis sarjan kolmas teos.)

Kannessa on edelleen kirjailijan ja kirjan nimet, sekä maininta suositusta uudesta TV-sarjasta, joka liittyy kirjaan (myyntikikka).



Minua kuitenkin häiritsee suunnattomasti se, että kirjailijan nimi on paljon isommalla fontilla kuin itse teoksen nimi!

Ikään kuin tärkeintä olisi kirjailija eikä se, millainen itse kirja on.

On toki totta, että tunnetut kirjailijat myyvät uusia kirjojaan helposti pelkällä nimellään; fanit näkevät hyllyssä Neil Gaimanin tai Stephen Kingin uutuuden, eivätkä edes välitä, mistä kirja kertoo - pelkkä kirjailija riittää.

Minusta pääpaino pitäisi silti olla itse teoksella, juuri sillä kyseisellä teoksella, jota katselet tai pitelet käsissäsi. Siksi kirjan nimi olisi minusta isoimpana esteettisin valinta kanteen.

Onko esimerkiksi minkään Harry Potterin kannessa J.K. Rowlingin nimeä isommalla fontilla kuin itse teoksen? Ei. Koska vaikka Rowling kirjoittaakin aivan upeasti, pääosassa on kirja(sarja).

Harva kirjailija tekee työtään rahan takia. Vain murto-osa kaikista maailman kirjailijoista tienaa Kingin ja Rowlingin tulojen verran; suurin osa on tyytyväinen jo saadessaan kirjansa myydyksi kustantajalle. Siksi heille tärkeintä ei ole oma nimi mahdollisimman isolla kirjan kannessa, vaan se, että kirja on olemassa. Ja koska kirja itsessään on tärkeä, on sen nimikin usein tärkeä. (Ymmärtääkseni suurin osa kirjoittajista valitsee edelleen itse kirjalleen nimen.)


Tämä on toki loppupeleissä aivan mitättömän pieni sivuseikka, mutta... tulipahan taas ihmeteltyä maailman menoa.


Määrittääkö kirjailija vaiko teoksen sisältö sen, luetko teoksen? Jos kirjoittaja on sellainen, jonka teoksia olet lukenut jo monta?

Jos esimerkiksi erään suosikkikirjailijasi uusin teos käsittelee aihetta, joka ei kertakaikkiaan kiinnosta sinua pätkääkään, luetko teoksen silti kirjoittajan takia?

Viisauksia pakkasiltoihin

"The worth of a book is to be measured by what you can carry away from it." ~James Bryce


"Huonokin" kirja voi siis aivan hyvin olla lukemisen arvoinen, jos saat siitä jotakin itsellesi.

En ole mikään Twilight-sarjan ystävä, vaikka kaikki sen kirjat olenkin lukenut... mutta New Moon saa minut aina itkemään, koska toisille se on täynnä rakastuneen teinitytön angstiä, minulle taas minun omia tunteitani sanoiksi puettuina.

Rebecca Reisertin Ophelia's Revenge taas oli aika keskinkertainen minusta, koska alkuperäisteosta (eli rakasta Hamletia) ei vain voi ylittää minun maailmassani. Tungin kuitenkin lukiessani kirjan väliin useita muistilappuja, ja vielä monta viikkoa kirjan lukemisen jälkeen ajattelin sitä innolla. Olin tyytyväinen, että olin lukenut teoksen.

Minusta kirja on aina ollut lukemisen arvoinen, jos olen kirjoittanut siitä edes yhden ajatuksen, tunteen tai sitaatin talteen. (Joskus toki löytyy myös hyviä kirjoja ilman yhtään ylöskirjoitettua asiaa.)

Päiväkirjani on luettujen kirjojen muistolehto, eikä siellä katsota, pidinkö kirjasta tai sen hahmoista.

Jos Harlekiini-kirjan chick lit jättää sinulle hyvän mielen sulkiessasi kirjan, se on ollut hyvä kirja. Ei siinä kannata nimiä tai brändejä liikaa tuijotella.

Sinä olet se, joka tekee jostakin tietystä kirjasta lukemisen arvoisen; sinä omine kokemuksinesi ja tunteinesi ja ajatuksinesi ja mieltymyksinesi.


Mukavia lukuhetkiä! Nyt kun tulee kovempi pakkanen, on ihana vain käpertyä viltin alle ja lukea jotakin kiinnostavaa kirjaa naposteltavat käden ulottuvilla. (Muistakaa kuitenkin sopiva valaistus; kynttilän loiste on tunnelmallista, mutta ei lukuvalona ole hyväksi silmille.)

Jos teillä on joitakin erityistoiveita tulevien merkintöjen suhteen, olisi mukava kuulla niistä - minulla on kyllä kansio täynnä ideoita, mutta haluan kirjoittaa ensiksi niistä asioista, jotka kiinnostavat teitä!

There are no words for this.

Juttelin eilen uuden Potterin nähtyäni Elinalle suunnattoman tunnekuohuni vallassa, toiveenani saada jotakin muuta ajateltavaa kuin se suru ja ahdistus, jota lähenevä Loppu aiheutti ja jota kaihoisa ja surullinenkin elokuva vain kasvatti. (Elokuva oli muuten ainakin omasta mielestäni upea; se lunasti kaikki ne lupaukset, jotka Deathly Hallows -kirja jätti kesken. Kirja ei ole huono; odotin siltä vain niin paljon enemmän kuin mitä se lopulta antoi, että olin pakostakin pettynyt. Se on silti Potter ja hyvä sellainen, vaikkakaan ei koskaan tule olemaan listani kärjessä. Elokuva todennäköisesti tulee olemaan.)

Puhe kääntyi väistämättäkin Pottereihin ja elokuvaan ja suruun, ja Elina kiteytti kaikki tämän viikon tunteeni osuvasti parahtaessaan, "Voi älä puhu mulle Pottereista! Mä en oo vielä alottanu sitä surutyön tekemistä yhtään."

Surutyö. Vasta tuossa kohtaa tajusin, että se on minullakin edessä. Että sitä tämä itku ja haikeus on Potter-universumin ollessa kyseessä.

Ja faktahan on, että minä en halua. Minä en halua tehdä surutyötä, minä en halua, että sarja loppuu (kirjat ovat jo loppuneet, mutta elokuvia on vielä jäljellä edes se yksi). Minä en halua menettää rakasta, lämmintä, ihanaa turvapaikkaani, jonne olen aina tervetullut ja jonne matka maksaa sivun kääntämisen verran.

Harvat asiat jaksavat innostaa minua vuodesta toiseen, mutta Potter on yksi niistä. Yli kymmenen vuotta olen itkenyt ja nauranut ja rakastanut sitä maailmaa ja hahmoja, ja vaikka välillä on ollut viileämpiä kausia, vanha liekki on aina leimahtanut heti takaisin täyteen loistoonsa, kun olen lukenut muutaman sivun tuttua tarinaa. Vaikka olen ollut poissa, olen aina saanut saman lämmön takaisin heti palatessani.

Se on "vain" kirjasarja, "pelkkä" fiktiivinen maailma, kyllä minä sen tiedän. Hahmot eivät ole oikeita.
Mutta se tunne, joka minulla on - se on oikea tunne, ja se on hyvin vahva ja kaunis tunne, tämän surunkin kanssa.

Minä en halua kohdata loppua. Ainoa asia, joka minussa aukenee Lopussa, on kyynelpadot.


Onko sinulla koskaan ollut kirjaa tai kirjasarjaa, jonka parissa olet joutunut työskentelemään erilaisten sen herättämien voimakkaiden tunteiden kanssa? Tunne saa ja voi olla mikä tahansa; esimerkiksi raivo, katkeruus, suru tai odottamaton riemu.
Miten toimit tunteen kanssa ja miten pääsit sen yli (vai pääsitkö)?
Mikä kirjassa tai sarjassa herätti tunteesi?

Kertokaa minulle, etten koe olevani ihan omituinen ja ainoa!



P.S. Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa yksi ei ollut täydellinen elokuva - yöllä mieleeni tuli useampikin asia, joka oli "tehty väärin" tai muutettu tai outo tai häiritsi elokuvassa -, mutta ensimmäinen reaktioni elokuvan loputtua oli puhdas hengästys ja hämmästys siitä, kuinka upea ja hyvä se oli. Ensireaktioista - jos niitä nyt sellaisiksi teoksen jo loputtua voi sanoa (olisiko ensiloppureaktio parempi termi?) - kannattaa pitää kiinni; jos se on hyvä, se on hyvä virheistäkin huolimatta.
Minä ainakin istuin koko elokuvan sydän kurkussa pamppaillen ja kyyneleet silmissä (muutamassa kohdassa ne valuivat vuolaina poskille ja iskin kämmenen suun eteen, etten itkisi ääneen, koska se oli todella lähellä!). Välillä piti oikein pistää Rohkelikko-kaulaliinani suun eteen, etten valittaisi ääneen suruani tai jännitystäni. Elokuva siis piti otteessaan. Kaikista alkuperäisteoksen ja elokuvan itsensä "puutteistakin" huolimatta.

Rakastatko mua vielä kun olen kellastunut ja ryttyinen?

Jokainen minut tunteva tietää, että kirjallisuudessa minulle on kuusi ylitse muiden:

• Sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmesit
• J.K. Rowlingin Harry Potterit
• Sylvia Plathin Under the Bell Jar (ja hänen runonsa)
• F. Scott Fitzgeraldin Tender is the Night
• Susanna Kaysenin Girl, Interrupted
• ja William Shakespearen Hamlet

Hamletiin ja Sherlock Holmesiin tutustuin ja rakastuin jo pienenä, kun katselin Disneyn iki-ihania animaatioversioita niistä (Leijonakuningas ja Basil-hiiren seikkailut); itse kirjoihin törmäsin vasta yläasteella, mutta ne olivat silti jo kuin vanhoja tuttuja siinä vaiheessa.
Susanna Kaysenin omaelämäkerralliseen tilannenovellikokoelmaa muistuttavaan teokseen tutustuin samannimisen elokuvan (Suomessa Vuosi nuoruudestani) kautta, mutta rakastuin heti. Löysin itseni monesta Susannan tilanteesta ja tunteesta, ja sainkin hieman myöhemmin saman diagnoosin kuin Susanna. Siksi teos on nykyään minulle kuin eräänlainen epävakaan persoonallisuushäiriön raamattu ja tungen sitä aina ensimmäiseksi esille, kun koetan selittää ihmisille, millainen se taudinkuva on konkreettisesti.
Plathin teoksiin tutustuin Kaysenin kautta, ja voin vain kiittää häntä tästä; Plath kirjoittaa uskomattoman todentuntuisesti psykiatrisesta hoidosta ja päätä vaivaavista pulmista sekä joissakin runoissaan että varsinkin Under the Bell Jar -romaanissa (suomennettuna löytyy nimellä Lasikellon alla). Jokainen psykiatrisessa hoidossa ollut löytänee ainakin jotakin samastuttavaa Esther Greenwoodin tarinasta, joka muuten on Plathin omaa nuoruutta hyvin vahvasti peilaava.
Fitzgeraldin kirjan (jonka löytää suomeksi nimellä Yö on hellä) sain lahjaksi ilakoivilta lukiotovereilta heidän törmättyään siihen kirjamessuilla, he kun innostuivat takakannen luettuaan hihkumaan heti nimeäni. Kirja kertoo nuoresta psykiatrista, joka on mennyt naimisiin rikkaan potilaansa kanssa, mutta ajautuu suhteeseen nuoren näyttelijättären kanssa (tämäkin teos on omaelämäkerrallinen! ei tosin niin suuresti kuin Plath ja Kaysen). Epäröin hieman lukea teosta tämän anekdootin kuultuani, mutta kuten Kaysenin ja Plathin kanssa, löysin itseni niin monesta kohdasta ja hahmosta pitkin poikin kirjaa ja ihastuin täysin Fitzgeraldin kirjoitustyyliin, että kiittelen yhä edelleen vuolaasti kirjan ostaneita tyttöjä. Teos on ehkä hieman vaikeasti lähestyttävä, jollei ole samankaltaisia kokemuksia tai ole jo tutustunut Fitzgeraldin tuotantoon esimerkiksi The Great Gatsbyn (eli Kultahatun) kaltaisten teosten kautta, mutta... Tender is the Night on silti silkkaa ihanuutta.

Harry Potterit ovat kuitenkin jotakin ihan omaa luokkaansa. Vaikka rakastan kaikkia yllämainittuja, Harry Potter -sarjan parissa minulle tulee niin lämmin ja kodikas olo, etten voi sitä edes teille kertoa. Sanat eivät yksinkertaisesti riitä. Kun saan yhden Potterin loppuun, tartun heti seuraavaan; kun sarja on luettu, aloitan alusta uudelleen. Minulla on siis periaatteessa koko ajan kesken ainakin yksi Potter (yleensä kaksi, yksi suomeksi ja yksi englanniksi). En halua, että kodikas olo loppuu; itken, kun kirja loppuu, vaikka se onkin hölmöä seuraavan ollessa hyllyssä odottamassa lukuvuoroaan.
Olen kasvanut samaa vauhtia Harryn kanssa: aloitin kirjojen lukemisen kuukautta ennen 11-vuotispäivääni; Half-Blood Prince ilmestyi täyttäessäni 16, mikä oli Harryn ikä kirjassa; ja Deathly Hallows ilmestyi heti 18-vuotissyntymäpäivieni jälkeen, ja kirjan perusosiohan loppuu myös Harryn ollessa miltei 18. Olen siis aina kokenut olevani osa Harryn maailmaa ja hänen ikäseuruettaan, ja siitä on syntynyt luja rakastava side teoksiin ja niiden sisältämään värikkääseen maailmaan. Olen kokenut olevani osa Albuksen kaartia ja Harryn ystäväpiiriä, eivätkä Potterit koskaan tule olemaan minulle pelkkä kirja(sarja). En usko, että koskaan tulee päivää, jolloin saadessani yhden Potterin loppuun en enää tartukaan seuraavaan ja laita sitä lukemieni/keskenolevien kirjojen kasaan.
Joitakin siteitä ei vain saa rikottua - enkä minä taida edes haluta rikkoa sitä!


Kuten ehkä jo arvasittekin, tämä on siis se luvattu lempikirjamerkintä. (Minulla on useita muitakin lempikirjoja, mutta yllämainitut ovat ehdottomasti, selkeästi ylitse muiden.)

Kertokaa, jos suinkin viitsitte (ja todella toivon, että viitsitte! tämä on tärkeä aihe. piste.), mikä tai mitkä ovat lempikirjojanne ja miksi - liittyykö teoksiin joitakin muistoja (kuten Leijonakuninkaan tai Basil-hiiren viulunsoiton katselemista videolta tarhaikäisenä, hehe) tai haaveita tai tiettyjä ajatuksia? Luetteko kirjoja uudelleen tietyin väliajoin tai aina silloin tällöin, tai ette koskaan - yksi kerta riittää sitomaan teidät tekstiin? Löytyykö lempikirjojenne listalta mitään yhteisiä tekijöitä, esimerkiksi genre tai kirjoituskieli tai tematiikka?


Jakakaa suosikkinne täällä; kenties me muut saamme upeita vinkkejä uusista lukuelämyksistä!

(Huomaan itse, että ainoastaan Hamletia suosittelen omalta pikku listaltani myös suomenkielisenä - muista pidän paljon enemmän englanniksi, ja Kaysenin teosta ei ole tietääkseni suomennettu lainkaan. Mikäli listaltasi löytyy suomenkielisiä ihanuuksia, tartun niihin heti kun ennätän, eli nyt äkkiä lisää lukemisia Noorikselle!)

(kuva täältä)

Lopun alku, tosiaan...

 

(löydetty täältä)

Huomasin tuossa TV:tä toisella silmällä katsellessani, että Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa yksi -elokuvaa mainostettiin melko tiheään. Tämä on toki täysin ymmärrettävää, sillä elokuva saapuu viimein tänne Suomeenkin pian. Ensi-ilta on siis keskiviikkona 17.11. ja itse olen silloin menossa leffaa tihrustamaan monivuotisen Potter-seuralaiseni kanssa. (Hänen kanssaan on haettu uudet, vielä painomusteelta tuoksuvat kirjat heti julkaisupäivän aamuna ja käyty katsomassa keskellä yötä ensi-iltansa saava elokuva synttäreideni kunniaksi. On tärkeätä, että on se luotettava kaveri mukana, koska hänen seurassaan voi ja uskaltaa olla ihan Potter-pöpi ja innoissaan.)

Aioin ensin kirjoittaa hieman pitemmän merkinnän lempikirjoista, kuten Marialle jo lupailinkin, mutta olen tällä hetkellä niin tunnekuohuissani, että en taida siihen pystyä. Harry Potterien loppu on minulle hieman liikaa...
Toki viimeisen kirjan ilmestyminen oli aivan tunteiden hyökyaaltoilua, mutta olen pitänyt näistä elokuvistakin sen verran, että se sama tunteilu tulee taas esille. Leffat eivät toki anasta ainakaan omasta mielestäni tässä tapauksessa kirjojen paikkaa ykkösenä sydämessäni, mutta eivät ne älyttömän huonojakaan ole olleet...

Kysynkin mieluummin nyt teiltä vain, millaisia kokemuksia teillä on kirjoista elokuviksi tehdyistä tarinoista (tai vaikkapa toisin päin; onhan niitä elokuvista kirjoiksikin kirjoitettuja teoksia useita)?
Ovatko elokuvaversiot aina huonompia kuin kirjat, automaattisesti? Tai onko tullut vastaan sellaista, että elokuva olisikin parempi kuin kirja? Oletteko pitäneet jostakin elokuvasta kovasti, tai rakastaneet jotakin kirjaa vain pettyäksenne suunnattomasti elokuvaversion tullessa julki?

Itse pidin Ian McEwanin Sovitus-teoksesta aivan suunnattomasti, sekä suomeksi että englanniksi (alkuperäisnimike on siis Atonement). Jouduin kuitenkin hämmästyksekseni toteamaan, että kerrankin leffa vei pidemmän korren; vaikka kirja oli ilmiömäinen, elokuva oli sitä vielä piirun verran enemmän (omasta mielestäni siis; nämä ovat, kuten aina, makuasioita). Rakastin siinä kaikkea. Jopa kirjasta eroava loppu oli tehty mielestäni onnistuneesti, ja näyttelijöiden perustelut lopun muuttamiselle olivat koskettavat aitoudessaan ja tunteikkuudessaan. (Mikäli asia kiinnostaa, kysykää toki kommenteissa; en nyt halua tässä "spoilata" ketään, jonka saisin houkuteltua lukemaan teoksen ja/tai katsomaan elokuvan ensimmäistä kertaa.)

Tämä kerta oli kuitenkin harvinaisuus; vaikka nautinkin tuttujen tarinoiden näkemisestä elokuvina, eivät ne yleensä lyö kirjoja laudalta. Kirjojen kanssa saa sentään aina vähän visuaalisia vapauksia; miltä joku näyttää tarkalleen tai millainen paikka jokin on, tai ihan mitä vaan.

Neville Longbottomille en tosin koskaan osannut kuvitella kasvoja, ennen kuin loistava Matthew Lewis sai hänen roolinsa Harry Potter -elokuvissa. Nevillen suosio omassa pikku "Potter-maailmassani" on kasvanut paljon Lewisin suloisen roolisuorituksen myötä.

On niissä elokuvissa aina jotakin hyvää!



Trivian vastaus on muuten Charlotte Brontën Jane Eyre (eli suomeksi Kotiopettajattaren romaani)!
Suosittelen teosta lämpimästi, samoin kuin BBC:n vuonna 2006 valmistunutta minisarjaa. Teos itse on hyvin koskettava ja kaunis klassikko vuodelta 1847.

Missä muusani on

Eli inspiraatiosta ja motivaatiosta on edelleen puhe, kuten edellisessä merkinnässä uhkailin.

NaNoWriMo liittyi merkinnän aloitusaiheisiin eli juuri motivaatioon ja inspiraatioon (tai niiden tuskastuttavaan puutteeseen) siksi, että olisin mielelläni kuullut NaNoWriMoon osallistuvilta tai sen aiemmin kokeneilta lukijoilta, millaista on, kun tekstiä ei vain synny.
Vai kykenettekö te kirjoittamaan silloinkin, kun "ei vaan yhtään huvita"?

Toki normaalielämän kirjoitustilanteissa voi usein antaa tekstin olla ja odottaa parempaa hetkeä, mutta deadlinen lähellä ainakin itse vain tuskastun yhä enemmän ja enemmän, jos tekstiä ei tule vaikka kuinka pusertaisi. NaNoWriMoa en ole kokeillut, joten en voi jakaa kauhutarinoita tuosta aiheesta teille, mutta muistan elävästi lukioajoilta ne viimeisen yön tsemppaukset, kun aamuviideltä sai vihdoin printattua esseen useiden tuntien pään näppäimistöön hakkaamisen jälkeen. Se ilo ja riemu, että tekstin oli saanut ulos sen kovista vastusteluista huolimatta, oli suurempi kuin väsymys, joka painoi silmäluomia aamukahdeksalta koululla.

NaNoWriMossa minua kai huolettaa eniten juuri se, että jos ei jonakin päivänä kirjoita, pitäisi seuraavana päivänä periaatteessa kirjoittaa tuplamäärä sanoja, jotta deadlinen täyttyessä olisi se 50 000 sanaa kirjoitettuna. Minun pääparkani ei kestäisi sellaista painetta ja "pakkoa" saada joka päivä yli tuhat sanaa ulos. Viitaten edelliseen merkintään, en ole kuin Sylvia Plath ja nimettömäksi jääneet kirjailija ja postimies.

Kun nyt kirjoitan, saan kirjoittaa silloin kun minusta tuntuu siltä. Kun minulla on motivaatiota kirjoittaa. Kun minua inspiroi jokin. (Ja jos ei ole motivaatiota ja muusa kuorsaa ullakolla, se ei haittaa - ehkä huomenna on eri tilanne. Tänään voin vaikka lukea, jos kerran kirjoittaminen ei suju sutjakkaasti.)

Mikä sitten motivoi kirjoittamaan? Mikä herättää muusan?

Minulle ainakin se, että saan puhua projektistani (on se sitten tämä blogi tai vaikkapa työn alla oleva "kirjani") ystäville ja tutuille, on hyvin tärkeää. Mitä enemmän innostun selittämään esimerkiksi juonikuviota ja lukijalle jättämiäni kerronnallisia aukkoja ja mitä enemmän ystäväni reagoi positiivisesti tai jopa innostuneesti kertomaani, sitä suurempi on myös haluni päästä koneen tai paperin ääreen suoltamaan sanoja ulos. Saatan käydä kahvilla kaverin kanssa, kertoa hänelle suurpiirteisesti mitä kirjaan tulee, ja hänen myönteisen reaktionsa takia istun kotimatkan nenä bussin ikkunassa kiinni ja "kirjoitan" tekstiä auki päässäni. Mietin sanavalintoja ja tekstin rytmiä, lukijan näkökulmaa kertojan näkökulmaan verrattuna, tai vaikka pieniä yksittäisiä kohtauksia tarinasta auki.

Eräs toinen hyväksi koettu keino saada muusa aktiiviseksi on pelata jotakin hyvin vähän suoranaista aivotoimintaa vaativaa tietokonepeliä. Juoniskeemoja ja hahmoviritelmiä voi rauhassa pyöritellä harmaissa aivosoluissa samalla, kun pamauttelee timantteja mäsäksi tai syöttää sammakoille kärpäsiä. Omia suosikkejani ovat, kuten ehkä jo arvasitte, Bejeweled 2 ja Pocket Frogs - molempien äärellä on syntynyt tuhansia rivejä tekstiä. Hyvää tekstiä? Siitä voi olla montaa mieltä - joskus on, joskus ei... Toisinaan tärkeintä on kuitenkin vain saada tekstiä ulos (jos deadline ei pureskele jo takapuoltasi); sitä voi muokata rauhassa myöhemmin. Eräs proosakirjallisuuden kirjoittamisen tunnetuimmista ohjeista on vain kirjoittaa; muokkaus, korjailu ja viimeistely tapahtuu vasta myöhemmin. Mitään ei voi korjata ja parannella, jos tekstiä ei ole lainkaan olemassa!

Tietenkin on myös tärkeätä kokea olonsa hyväksi kirjoittaessaan. Jos potee päänsärkyä tai on sairas tai esimerkiksi vieraassa ympäristössä, ei luultavasti kykene tuottamaan samanlaista tekstiä kuin normioloissa. Keskittymiskyky herpaantuu, ja siitä puolestaan seuraa turhautumista ja vaivaantumista, ja siitä on hyvin hankala päästä loppuun asti.
Itse en pysty edes päivittämään tätä blogia muilta kuin omalta koneeltani, koska en ole tottunut muiden koneiden näppäimistöihin ja se ärsyttää suunnattomasti ja vie kaiken huomioni. Ei tämä teksti varmasti ole nytkään täydellistä, mutta on se piirun verran parempaa kuin jos murahtelisin näppäimistölle puolet kirjoitusajasta...
Tämän vuoksi yleensä ollessani tilanteessa tai paikassa, jossa kirjoittaminen ei syystä tai toisesta onnistu, suunnittelen päässäni kirjoitustöihin liittyviä asioita, jotta niitä ei tarvitse pohtia enää kirjoittamisen ollessa taas mahdollista.

Bussissa haaveilu on aina hauskaa! Kuinka tunnelmallista onkaan talven pimeässä, iltapäivän ruuhkassa köröttelevän bussin kyydissä, kun antaa ajatusten lentää. Tänään tuumailin kirjaseni henkilöhahmojen suhteita ja suhtautumisia toisiinsa.

Mitä sinä touhuat julkisissa liikennevälineissä? Luetko, haaveiletko, teetkö kenties töitä?


Muistuttaisin myös, että tässä merkinnässä olevaan triviakysymykseen ei ole saatu vastausta... Mikäli kukaan ei osaa tai jaksa vastata tässä lähipäivinä, kerron seuraavassa merkinnässä vastauksen. (Tiedän, että monia asia tuskin äärettömän paljon kiinnostaa, mutta toivon, että huomioitte ainakin vastauksen, sillä kirja on kaunis klassikko ja suosittelen siihen tutustumista. Pysykää siis kuulolla!)

Inspiroi mua, beibi!

Osittainen syy pitkään kirjoitustaukooni oli silkka motivaation ja inspiraation puute. Aina joskus sitä teki mieli kirjoitella jotakin, mutta yleensä innostus jäi muistilappusen tasolle. Useaan otteeseen olen aamuyöllä tuijottanut kattoa ja miettinyt, missä motivaationi on ja miksi inspiraatio jää pienen pälkähdyksen suuruiseksi.

Joskus kuitenkin onneksi löytyy innostavia ihmisiä, lauluja tai melkeinpä mitä tahansa, jonka tai joiden ansiosta kirjoitusinnostus on ainakin hetkellisesti koholla.

Kenties oudoin tai hupaisin inspiraationlähteeni on The Sims 3 - suosikkiperheeni toinen osapuoli kirjoittaa paljon ja usein, ja yleensä muutaman tunnin sim-hahmon kiivasta näpyttelyä katseltuani alkaa itsekin tehdä mieli kirjoitella.

Hyvänä kakkosena tulee kuuluisa "näin sen unessa!" -skenaario; työn alla oleva "romaanini" sai alkunsa nähtyäni houreista unta juonesta. Seuraavana aamuna värjötellessäni kaverin kanssa Nälkäpäivälippaat kädessä keskellä tyhjää toria saimme lämmikettä, kun innoissani kerroin ideasta. Mukava lisämotivaattori oli kaverini selkeä innostus ja ilmaistu halu lukea tarina sitten, kun se on valmis.

En ainakaan ole harvassa seurassa; Stephenie Meyer on tuonut julki useissa haastatteluissa sen, kuinka näki unta Bellan ja Edwardin niittykohtauksesta (kyllä, juuri siitä, jossa jälkimmäinen kimaltelee auringossa kuin peilipallo), ja rakastamani Harry Potter -sarjan äiti J.K. Rowling on kertonut, kuinka Harry maailmoineen ilmestyi junamatkalla hänen päähänsä, aivan valmiina.

Puuttuu siis vain into ja ihastus kirjoittaa saadut ideat, pukea ne sanoiksi menettämättä mitään siitä herkkävivahteisesta balanssista ja nyanssien kirjosta, joka niillä oli unessa tai aivoissa... Joo, ihan helppo hommahan se...

Toisaalta, jos mennään toiseen ääripäähän, on olemassa myös lukuisia tunnettuja kirjailijoita, jotka pakottivat itsensä istumaan kynä kädessä paperi edessään kunnes tekstiä tuli. Luin kesällä Karen V. Kukilin toimittaman The Unabridged Journals of Sylvia Plath, ja Plathin päiväkirjamerkinnöistä kävi hyvin ilmi se pakottuneisuus ja rajoittuneisuus, jotka hän asetti itselleen. Plath saattoi istua valmiin runon kanssa päivätolkulla, koska yksi sana oli "väärävivahteinen" ja piti vaihtaa.

Minulle tulee myös mieleen tuskaisan kuuluisa anekdootti kirjailijasta, joka pakotti palvelijansa ottamaan hänen vaatteensa pois ja lukitsemaan hänet makuuhuoneeseen, kunnes päivän sanamäärä oli saatu paperille. Tuskaisa tämä tarina on siksi, etten saa päähäni kirjailijan nimeä! Hän oli joko englantilainen tai ranskalainen mies... Jos tiedät, kenestä puhun, kerro ihmeessä niin korjaan sen tekstiin!

Olipa jossakin kirjoitusoppaassa mainittu kirjailijaksi halajava posteljoonikin, joka heräsi joka aamuyö useita tunteja ennen aamupostin jakokierrosta, jotta ehti kirjoittaa haluamansa kaksi tuntia ja tuhat - neljä tuhatta sanaa. Miettikää - jos kirjoittaisin joka aamu edes tuhat sanaa, se tekisi vuodessa 365 000 sanaa.... Yli satatuhatta enemmän kuin paksuimmassa Harry Potter -kirjassa (joka on Harry Potter and the Order of the Phoenix 257 045 sanallaan)!



Koska nyt on marraskuu, kirjoittavien ihmisten aivot ruksuttavat ylikierroksilla vuoden kovimman haasteen eli NaNoWriMon parissa. Minua kiinnostaisikin tietää, osallistuu kukaan teistä, lukijaiseni, tämän vuoden NaNoWriMoon tai oletteko osallistuneet aikaisempina vuosina, tai edes harkinneet asiaa?

Palaan aiheeseen vielä seuraavassa kirjoituksessa. (Siksi tämä hieman omituinen näennäinen hyppäys asiasta toiseen; tuleva kirjoitus sitoo aiheet toisiinsa ja selittää sekavuuteni.)


Loppuun inspiraatiota kanssakärvistelijöilleni inspiroivilta ihmisiltä:

INTERVIEW: You got two tattoos in Japan. What's the one on your inner arm that you got in Osaka?

LADY GAGA: That one commemorates my favorite writer, Rainer Maria Rilke, a poet and romantic philosopher. In German he writes, "Confess to yourself in the deepest hour of the night whether you would have to die if you were forbidden to write. Dig deep into your heart, where the answer spreads its roots in your being, and ask yourself solemnly, Must I write?"


(Ja vastaus on kyllä, kyllä. Aina kyllä.)