Taustatietoja!

Viikon kirjat ovat molemmat tällä kertaa eräänlaisia behind the scenes -teoksia...

• Bryan Cogman: Inside HBO's Game of Thrones Supersuositun Game of Thrones -sarjan kahden ensimmäisen tuotantokauden synnystä ja luomisprosesseista kertova teos on silmiähivelevän näköinen. Tämän laittaisi mielellään sohvapöydälle useamminkin ihailtavaksi! Huikeita kuvia on kiitettävä määrä, sillä itse teksti on varsin nopeasti luettu läpi: suurin osa lukuajasta meneekin kuvien ihasteluun. Tekstiä varten on haastateltu niin näyttelijöitä kuin taustatyöntekijöitä, kirjailijaa unohtamatta, ja heidän suorat sanansa kattavat suurimman osan tekstistä. Tämä on oikeastaan hyvä asia, sillä näin lukijalle välittyy sopivan monipuolinen - vaikkakin hämmästyttävän yhtenäinen - kuva sarjan tekemisen iloista ja pulmista. Mielenkiintoisena lisänä teos sisältää Dothraki-kieltä käsittelevän aukeaman, sekä muutamia hauskoja piloja, joita käsikirjoittajat tekivät näyttelijöille. Teoksen hienointa antia on kaikesta huolimatta sen visuaalisuus - koko aukeaman kokoinen komea värikuva ja lukuisat storyboardille jääneet luonnokset ovat mukavaa katseltavaa, ja kirja on selkeästi koottu rakkaudella, mikä näkyy jo sisäkansien upeassa vakuunakuvioinnissa. Sarjan faneille teos on ehdoton luettava!
• Alan Mackaill & Dawn Kemp: Conan Doyle & Joseph Bell. The Real Sherlock Holmes Edinburgh'n lääketieteellisestä museosta löytyi tällainen aarre! Asian ei oikeastaan pitäisi olla yllätys, sillä sekä Sherlock Holmesin luoja että hahmon esikuvana toiminut herra liittyvät vahvasti 1800-luvun lopun lääketieteen historiaan. Teos keskittyy Conan Doylen ja Bellin suhteeseen sekä näyttää, kuinka Holmesin hahmo syntyi Bellin henkilöä ja erikoisia huomiointikykyjä hyväksi käyttäen. Kirjasesta löytyy myös molempien herrojen lyhyeköt elämäkerrat mukaankuuluvine valokuvineen, sekä Edinburgh'n lääketieteellisen museon Conan Doyle & Bell -näyttelyn esineiden esittelyä. Vaikka teos onkin melko ohut ja nopealukuinen, se sisältää verrattain paljon informaatiota, ja kuten näyttelykin, on luultavimmin tarkoitettu tutustuttamaan lukija/museovieras näiden kahden kuuluisan skottilääkärin elämiin ja huipputunnetun yksityisetsivän syntyyn - lisää tietoa aiheista löytyy monesta paikasta, ja kirjasen bibliografia on hyvä paikka aloittaa. Itse lääketiedettä ei teoksessa juurikaan sivuta (toisaalta, miksi pitäisikään?), mutta muuten aivan huikea pikku tietopaketti!

Jokailtaisia seuralaisiani on taas kertynyt enemmän kuin piti:
- Karl Pilkington vie mukanaan ihmettelemään Ääliötä ulkomailla keskiviikkoisin niin televisiossa kuin kirjassani
- PS, I Love You joko itkettää tai ärsyttää
- Eat Haggis and Ceilidh On muistuttaa Skotlannin parhaista pikku iloista
- A Dance with Dragons seikkailuttaa minua Tyrionin, Daeneryksen ja muiden kanssa Narrow Sean toisella puolen
- The Book of the Thousand Nights and One Night, volume III mietityttää ihmeellisellä matematiikallaan (onko niitä öitä oikeasti 1001?)
- Taivas mikä työpaikka! kertoo lentoemojen eriskummallisista kokemuksista

Ainakaan ei voi syyttää yksitoikkoisuudesta...

Perjantai-illan kevennys

(Joskus asiat osuvat kohdalleen. Otsikko oli jo päätetty, kun älysin tarkistaa, mikä viikonpäivä tämä 29. maaliskuuta on. "Tiistai-illan kevennys" ei kuulosta yhtä raflaavalta.)

Kustannustoimittaja ruoti esikoiskirjailijan lähettämää käsikirjoitusta.
"Pelkkää seksiä ja väkivaltaa, viinan kanssa läträämistä ja rötöstelyä. Kielikuvat ja vertaukset ovat niin törkeitä, ettei niitä pysty punastelematta lukemaan kukaan."
"Jaa... No, se siitä sitten", kirjoittaja huokaisi masentuneena.
"Siis juuri tällainen roskahan uppoaa kansaan kuin häkä. Tästä otetaan heti jättipainos!"

Here's looking at you, Fifty Shades...

No bird, no net

Olen nähtävästi jonkinlaisella listatuulella, mutta en nyt jaksa panostaa kunnolliseen tekstiin, joten näillä mennään.

Tällä kertaa listasin hyvän kirjan merkkejä, ja sain kokoon muun muassa seuraavia seikkoja, joista huomaa, kuinka upea teos on käsissä:


*se aiheuttaa sekalaisia, voimakkaita tunteita - lukija huomaa huutavansa kirjalle ääneen: "Mitä? EIi! MITÄ?! Eiiiii, älä tee noin...!" ynnä muuta vastaavaa

*yllämainitusta seikasta ja/tai sarjan hitaasta valmistumisesta johtuen lukija suunnittelee usein kirjoittavansa kirjailijalle vihaisia kirjeitä. Toinen ääripää on rakkauskirjemäinen vuodatus siitä, kuinka ihana ja elämääparantava teos on

*seuraavien, kenties vielä täysin kesken olevien teosten odottaminen tuntuu jumalten rangaistukselta ja on piinaavan tuskallista - julkaisupäivänä lukija on todennäköisesti keskiyöllä kirjakaupan jonossa tilanteeseen sopiva kostyymi yllään
*lukija näkee unia, jotka sijoittuvat kirjan maailmaan ja/tai joissa hän on eräs teoksen hahmoista

*lukija lukee kirjan spoilerit etukäteen tai ainakin selaa kirjaa eteenpäin, koska ei malta odottaa saavansa tietää, miten tarina etenee, ja on silti yllättynyt/järkyttynyt/hämmentynyt/vihainen päästessään tapahtumien kohdalle

*lukija äkkää tekevänsä aivan tahtomattaan (mutta mieluisasti) huomioita oman elämänsä ja suosikkihahmojensa elämien ja tapahtumien yhteisistä tekijöistä: "Rakas päiväkirja, huomasin tänään olevani aivan kuin Sansa, sillä --"

*lukija puhuu ja/tai ajattelee teo(kse)sta lakkaamatta, jopa - ja varsinkin - silloin, kun pitäisi keskittyä johonkin aivan muuhun

*lukija alkaa huomaamattaan puhua kirjan hahmojen tavoin ja siteeraa muistettavimpia lausahduksia mitä erikoisimmissa kohdissa keskustelua, vaikkei toinen osapuoli edes ymmärtäisi viittausta täysin

*lukija tuntee kirjan väräyttäneen jotakin syvällä sisimmässään ja on hyvin kiitollinen siitä, että teos on eksynyt hänen elämäänsä ja muuttanut sitä kirjoille ominaisilla tavoilla sekä opettanut paljon uutta niin lukijasta itsestään kuin häntä ympäröivästä maailmasta (vaikka kyseessä olisikin aivan eri universumiin sijoittuva seikkailu)



Moni kirja on hyvä, mainittava määrä on loistavia, mutta vain muutama säväyttää yllämainituilla tavoilla ja yllättävän intensiivisellä teholla. Samalla tavalla kuin Disneyn animaatioelokuvat ovat vääjäämättä muokanneet käsityksiäni ystävyydestä, hyvästä ja pahasta ja uskosta, toivosta ja rakkaudesta, samoin nämä kyseiset kirjat ovat tehneet elämästäni selvittävämpää tai ainakin tarjonneet lämpimiä, turvallisia suojapaikkoja ja hetken lepoa omasta elämästä ja pääkopan sisällöstä.
Kiitos kaikille kirjaystävilleni, että olette osuneet nenäni kohdalle.

Eläväisiä ruumiinosia

Jotakin kotimaistakin vaihteeksi viikon kirjoissa, jee! Listani on kovin englantilaispainotteinen yleensä.

• Brian Ruckley: The Edinburgh Dead Historiaa ja sci-fiä varsin sujuvasti sekoittava teos sijoittuu 1820-luvun Edinburgh'hun, jonka valaistumisen kausi perustuu varsin synkille varjoille. Burken ja Haren surullisenkuuluisa murhasarja ja lääketieteen laitosten pimeä ruumiinhankinta ovat pohjana Ruckleyn teokselle, mutta mukaan on ujutettu Frankenstein-tyylistä kalmojen henkiinherättämistä - sekä tietenkin rikosvyyhti, jota sodassa rypenyt antisankaripoliisi Adam Quire ryhtyy selvittämään hengestään tai työpaikastaan välittämättä. Teoksen parhainta antia oli ainakin minulle ehdottomasti miljöö - joka toisella sivulla haikailin takaisin tuttuihin maisemiin. Edinburgh'ta tuntemattomillekin paikat ja hämyinen 1800-luku tuodaan lähes kosketusetäisyydelle. Kehuja annan myös siitä, että Frankensteinin lailla The Edinburgh Dead ei ole pelottava eikä selkäpiitä karmiva, vaan pikemminkin science fictioniä, joten heikkohermoisemmatkin kykenevät lukemaan kirjan. Tarinan huonoksi puoleksi nousee esiin sen sarjamainen olemus. Lukija ei kykene tutustumaan ja kiintymään hahmoihin tarpeeksi syvästi todella välittääkseen heidän kohtaloistaan; tämä ilmiö on tuttu niille, jotka aloittavat uuden kirjasarjan lukemisen puolestavälistä sarjaa, ja yksinään luettavaksi tarkoitetun teoksen kohdalla suoraan tapahtumiin hyppääminen tekee hallaa. Teoksessa tai tarinassa ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta lukijalle jää lopuksi hieman tyytymätön olo pinnallisten tunteiden takia. Adam Quiren seikkailuja olisi varsin hyvin voinut lukea sarjana, jolloin hänen kenkiinsä hyppäisi paremmin astelemaan. En missään nimessä ollut pettynyt kirjaan, mutta viimeisille sivuille liitetty pätkä kustantajan toisesta kirjasta (jonka päähenkilöön tutustui paljon paremmin) oli, masentavaa kyllä, lempikohtani näiden kansien välissä.
• Mikko Rimminen: Nenäpäivä Yksinäinen mummeli Irma esiintyy gallupien tekijänä ja kokee ohessa elämänsä sotkuseikkailun valheiden vyyhtien kasvaessa liian isoksi. Hyvää tarkoittava Irma on kaikessa höpsöydessään hellyyttävä, mutta lukija kokee usein lähestulkoon raivon tunteita: Irman totaalinen, lamaannuttavan voimakas hämmennys ja hätäännys typeryyteen yhdistettynä on paikoin melko ahdistavaa luettavaa. Useampaan otteeseen lukija ärsyntyykin Irmalle - kuinka tämä voikin saada itsensä noin tyhmään kiipeliin?! Toisaalta, yksi kirjallisuuden hyvistä puolista on juuri se, että pääsee aivan erilaisten hahmojen vaatteisiin ja mietteisiin. Irman kohdalla pieni etäisyys olisi kuitenkin tehnyt hyvää, sillä lukija tuodaan niin kiinni Irmaan, että hyvä tarina menee hukkaan negatiivisia tunteita aiheuttavan, itsessään kuitenkin varsin hyvin rakennetun hahmon takia. Irman omalaatuinen poika ja ystävälliset uudet tuttavat onneksi lievittävät antipatiaa, ja Irman sisäiseen monologiin on mahdutettu pari aivan loistavaa ajatusta maailmanmenosta, joten kirja kannattaa kyllä lukea. Tuskastumista voi lievittää vaikka lukemalla samalla Rimmisen aiemman teoksen, sympaattisuudessaan loistokkaan Pussikaljaromaanin (josta tulee arvio, kun siihen kohtaan listaa päästään...).

Jännittävää, miten jotkin tietyt tunteet vyöryvät vuosienkin jälkeen päälle, vaikka monet muut yksityiskohdat ovat jo unohtuneet. Minun piti tarkistaa Googlen kautta, onko Nenäpäiväkirja se, jonka muistelen sen olevan, mutta Irman aiheuttama ärtymys palasi heti aivan yhtä voimakkaana kuin silloin lähemmäs kaksi vuotta sitten, kun luin kirjan.
Onneksi nyt on vähän fiksumpaa porukkaa lukemistossa, haha. Vaikkakin A Song of Ice and Fireä lukiessa tekee usein mieli lähettää George R.R. Martinille vihainen korppi...

Elää eikä koskaan kuole

Mietin eräs päivä kirjallisuuselämyksieni iskevimpiä kuolemia. Niitä hahmoja, joiden elämänlangan katkeaminen pysäytti, järkytti, ravistutti lukijaa ja tekee niin yhä, kun kuoleman hetkeä muistelee.

Omia ravisuttavimpia kuolemiani ovat olleet muun muassa

Severus Snape (Harry Potter)
Hahmon kuolema tuli jotenkin täysin puun takaa ainakin minulle, ja kaiken sitä edeltäneen ja heti seuranneen tunneriepottelun ja salaisten tunteiden paljastamisten seassa entisen taikajuomaopettajan kuolema vavahdutti eniten viimeisessä Harry Potter -kirjassa (ja siinä sarjassa sentään oli lukuisia rakkaiden hahmojen kuolemia). Itkin tauotta Severuksen kuolemasta viimeisille sivuille ja muutaman tunnin sen jälkeenkin - suruun oli monia syitä, mutta laukaiseva tekijä oli nuoruusikäni liikuttavimman rakkaustarinan epäonninen osapuoli. (Always on edelleen yksi kauneimpia kohtauksia ikinä, missään.)

Boromir (The Lord of the Rings)
Tämä on ehkä enemmän elokuvaversion kuin kirjan itsensä ansiosta listallani (Sean Bean on täydellinen Boromir!), mutta menee kuitenkin. Koko seikkailun ensimmäisen osan olemme pohtineet Boromirin vaikutteita ja lojaaliutta, vihastuneet hänen tekoihinsa ja sanoihinsa, mutta kun mutanttiörkit hyökkäävät saattueen kimppuun, Boromir taistelee ja puolustaa Merryä ja Pippiniä henkensä kaupalla.

Viserys Targaryen (A Song of Ice and Fire)
Valittavan, kitisevän Viseryksen kuolema ei ollut niinkään surullinen kuin kohahduttava ja huikaisevan kekseliäs. Dothraki-heimojen kaupungissa ei saa paljastaa miekanterää tai käyttää sitä toiseen ihmiseen (tai hevoseen!), ja kruunua hamuava Viserys saa lopulta aikaiseksi sellaisen hernepellon nenäänjumiutumisen hevoskuninkaille, että Khal Drogo kirjaimellisesti kruunaa Viseryksen hopeiset kutrit sulalla kullalla. Näin lyödään yhdellä raipalla montaa hevosta: Viseryksen kitinä loppuu ja hänestä päästään eroon, Viserys itse sai kruununsa, eikä verta vuodatettu pyhässä kaupungissa. George R.R. Martinin kirjoissa saa koko ajan pelätä lempihahmojensa hengen puolesta, sillä kukaan ei ole varma selviytyjä, mutta Viseryksen stage exit on tähänastisista (lukuisista!) kuolemista hienoin.

Sam (Ways to Live Forever)
Pikkuvanha, parantumatonta leukemiaa sairastava Sam sulattaa kovimmankin lukijan sydämen reippaudellaan, hyvällä asenteellaan ja mutkattomuudellaan. Sam kirjaa vihkoonsa niin hellyyttäviä, hupaisia kuin ällistyttäviäkin haaveita ja listoja (esimerkiksi erilaisia tapoja elää ikuisesti) ja käsittelee kuolemaa niin kypsästi, että vaikka kuolema ei tulekaan minkäänlaisena yllätyksenä, lukijan sydän on silti pakahtua surusta. Kyllähän Samin olisi pitänyt kuitenkin selvitä...!

Hercule Poirot (Poirot)
Holmesin "kuolema" uupuu listaltani, koska a) se ei ollutkaan oikea kuolema ja b) tiesin sen jo lukiessani The Final Problem -novellia, joten kuoleman isku ei vaikuttanut kuten pitäisi. Holmesin kollegan kuolema olisi voinut olla samanlainen lopahdus etukäteistiedon takia, mutta jotenkin onnistun aina unohtamaan, kuinka riipaiseva Poirot'n loppu on. Olen lukenut Esiripun suomeksi ja englanniksi ainakin muutamaan otteeseen, ja joka kerta Poirot'n poismeno iskee suoraan palleaan. Suuri kiitos tästä efektistä kuuluu toki Hastingsille, jonka tuskaa ja surua lukija emuloi lukiessaan hänen selostustaan belgialaisherrasmiehen viimeisestä rikostenselvittelystä. Poirot'n kuolema ja hänen valmistelunsa siihen ja rikosvyyhtiin liittyen ovat myös sen verran ovelia ja kutkuttavan poirotmaisia, että miljoonia lukijoita hurmannut munapäinen mies tuskin voisi lähteä paremmalla tavalla.



Toki listalle tulisi varmasti monta nimeä lisää, jos oikein alkaisin listaamaan... Kenties editoin niitä tänne myöhemmin, jos joku oikein hengen salvannut tapaus muistuttaa olemassaolostaan.
Shakespearen hahmoja ei listalta löydy, vaikka hienoja kuolemia ovatkin - olisin enemmän järkyttynyt, jos kaikki selviäisivät Williamin teoksista hengissä loppuun asti!

Kaksikielisyys kunniaan!

To have another language is to possess another soul.
-Charlemagne

Koskeekohan tämä meitä IB-ressujakin, jotka puhumme kahta kieltä sujuvasti sekaisin...?

Voldemort olisi päässyt paljon helpommalla, mikäli olisi vaivautunut opettelemaan kieliä. (Ranskaa hän tosin nimestä päätellen osaa ainakin hieman. Mites nyt suu pannaan hirnyrkkien kanssa?)

Älä niele miekkoja!

Sekalainen pariskunta tällä kertaa viikon kirjoina.

• George R.R. Martin: A Clash of Kings Hienon A Song of Ice and Fire -sarjan toinen ja samalla kenties tähän asti ilmestyneistä teoksista parhain osa. Fantasiaa paljon lukeville teoksen (kuten koko sarjan) peruselementit ovat turhankin tuttua kauraa: vaarallisia taikoja, yllättäviä lohikäärmeitä, joukko keskenään taistelevia ja juonittelevia kuninkuutta halavia vihamiehiä, verisiä taisteluita... Martinilla on kuitenkin useita ässiä hihassaan: monen varsin erilaisen hahmon kautta kuljetettu tarina soljuu vaivatta eteenpäin olematta sekava tai pomppiva, ja kirjailija on onnistunut luomaan hahmoille omalaatuisia ääniä ja puherekistereitä. Fantasiateoksia usein vaivaava mustavalkoinen maailmankuva sekoitetaan täysin, kun aiemmin kaksiulotteisen kusipäiset hahmot pääsevät ääneen ja hämmästyttävät lukijan, aivan kuten suosikkeina pidetyissä hahmoissa ilmenee vähemmän ihastuttavia piirteitä. Lisäksi Martin ujuttaa tekstiin huikeaa blink-and-you'll-miss-it -ennakointia tulevien kirjojen tapahtumiin! Sotkuiselta kuulostava monen kuninkaan sekasoppa yhden valtaistuimen varjossa hurmaa yhtä lailla, ja kliseinen suurtaistelukin hoituu niin tyylikkäästi ja epätavanomaisesti, että lukija jää haukkomaan henkeään kirjan loputtua... kunnes on pakko tarttua seuraavaan osaan!
• Bryony Evens, suomeksi toimittanut Jouni Paakkinen: Varoitus! Älä niele nauloja! Kummallisia käyttöohjeita Maailma on täynnä mitä ihmeellisimpiä laitteita, joiden mukana tulee tietenkin yksityiskohtaisia ja joskus sekaviakin käyttöohjeita. Varsinkin amerikkalaismarkkinoilla myös simppeleihin tuotteisiin pitää jostakin syystä lisätä maalaisjärkeä pilkkaavia ohjeistuksia - omistan paidan, jossa lukee "Paita palaa, jos se poltetaan." Evensin teos, jota Paakkinen on toimittanut suomalaisyleisöä varten, kokoaa yksiin kansiin aikamoisen liudan Darwin Awardsien mahdollisille voittajille suunnattuja ohjeita. Kirjasta ei kannata lukea kerralla, sillä sen luettuaan lukijan pää on niin pyörällä, että ihan tuskastuttaa. Voiko niin typeriä ihmisiä olla olemassa, että heille pitää erikseen huomauttaa naulojen olevan epäterveellistä ravintoa? Teos sisältää myös käännösvaiheessa erikoisia mutkia saaneita ohjeita, joten tyhmyyttä löytyy kyllä ohjeentekijöidenkin päästä. Vatsalihasjumppaan teos sopii erinomaisesti... kunhan muistaa olla nautiskelematta nauloja ennen treenausta!

Pidän hirmuisesti nykyisestä lukunelikostani: 1001 yötä (jo yli 700 yötä takana!), QI-sitaattikokoelma, Dorian Gray nokkeluuksineen ja A Feast for Crows viihdyttävät joka ilta.

Got vocabulary?

Merriam-Websterin ihana ja käytännöllinen sivusto tarjoaa paljon ilmaisia sanakirjatouhuihin liittyviä palveluita (esimerkiksi, yllätys yllätys, ilmaisen sanakirjan!). Muiden kielellisten mahtavuuksien lisäksi sivustolta löytyy hauska testi, jolla voi mittailla oman englanninkielisen sanavarastonsa laajuutta!

Click here to test your vocabulary range!

Testin voi lisäksi tehdä monta kertaa - ei liene shokeeraava yllätys kenellekään, että Merriam-Websterillä riittää testisanoja.


A craic St Paddy's Day to everyone!

Jos paniikki iskee edes vähän

Vaikka suosinkin oman rakkaan läppärini linjakasta näppäimistöä kaikenlaisessa kirjoittamisessa, tällä viikolla olen ollut todella kiitollinen puhelimen ja iPadin hipaisuherkästä kosketusnäytöstä.

Pyllähdin maanantaina kyljelleni ja mursin kirjoituskäteni rannealueelta jotakin, ja pelkkä näppäinten painelu aiheuttaa joka kirjaimen kohdalla kamalan ja kivuliaan tärähdyksen koko käteen. iPadillä onkin paljon mukavampi chattailla ja kirjoitella, kun näppäimiä ei tarvitse edes painaa.

Lisäksi käsi alkaa vasta nyt olla siinä kunnossa, että sormet taipuvat tarpeeksi pitämään kynää hyppysissä, joten iPad Notes-applikaatioineen tuli taas tarpeeseen!

Vanhat hyvät ajat kutkuttavat historiafania, mutta on teknologiassa ihanat puolensa.

(Onneksi kirjoja pystyy lukemaan toisenkin käden avulla. Tai e-kirjoina!)

Kerrassaan kummallisia tyyppejä

Hauskasti osuva kirjakaksikko viikon kirjoina! Hölmöjä asiakkaita ja nettisivujen keräilyn pohjalta syntyneet teokset.

• Jen Campbell: Weird Things Customers Say in Bookshops Nimensä mukaisesti kirjanen sisältää kokoelman villejä asiakkaiden lausahduksia kirjakaupoista. Jen Campbell itse on työskennellyt sekä Edinburgh'ssa että Lontoossa kirjakauppiaana, joten teoksen kaksi ensimmäistä osiota ovat hänen kokoamiaan. Kolmas osio sisältää muiden kollegojen lähettämiä outouksia ympäri maailmaa. Asiakkaiden hämmentävät utelut ja toteamukset saavat lukijan usein hihkaisemaan naurusta, mutta Campbellin hieman alentuva "..."-vastaustyyli alkaa nyppimään melko nopeasti. Viimeinen osio on myös melkoinen pettymys: "from all over the world" tarkoittaakin muutaman amerikkalaisen, australialaisen ja saksalaisen myyjän keräämiä tapauksia. Onneksi teoksessa esiintyvät asiakkaat ovat kaikessa hölmöydessään riemastuttavia ja kohottavat kirjasen lukemisen arvoiseksi! Nauroin heidän jutuilleen makeasti sivusta toiseen. Odotan mielenkiinnolla, jatkuuko samanlainen meno jatko-osassa, vai olisiko teos jopa parantunut moittimiltani osin. Toivottavasti se ei ainakaan ole ottanut mallia Päättömiä potilaskertomuksia -sarjasta, jossa ensimmäisestä kirjasta tuttuja juttuja löytyi kolmannestakin...
• Lauri Luomanen: Aasiakas ei ole koskaan oikeassa Kotimainen, kaikkia kauppaliikkeitä sisäänsä kasannut teos ylläesitellyn mukaisesti. Luomanen on koonnut kirjaan samannimiselle verkkosivustolleen lähetettyjä lähes absurdeja kauppatilanteita. Koska anekdootit ovat (ainakin oletettavasti ja toivottavasti!) tosia, tilanteet tuntuvat varsin tutuilta lukijallekin. Asiakaspalvelijoiden reaktiotkin ovat mielestäni parempia kuin Campbellin "...", vaikka perisuomalaisella hämmennystyylillä mennäänkin. Asiakkaiden typeryyksille nauretaan pilkkaamatta heitä ihmisinä. Onneksi asiakkaiden hölmöilyt ja outoilut ovat sen verran hauskoja, ettei lukija naurultaan juuri kykene muun huomioimiseen. Tätä ei kannata lukea julkisissa liikennevälineissä! Toivottavasti tällekin teokselle saadaan jatkoa (ja jos sitä on jo, miksen ole tietoinen asiasta?!). Tästä verkko-osoitteesta löytää onneksi lisää ihmeteltävää ja naurettavaa pahimpaan hätään.

Tämänhetkisinä viihdyttäjinäni toimivat edelleen 1001 yön tarinat, A Song of Ice and Fire (jo neljäs kirja menossa - mitä teen viidennen jälkeen?) ja juuri uudestaan aloitettu iki-ihana Dorian Gray.

Huikeaa historiaa!

Eikö historia olekin mielenkiintoinen kiinnostuksenkohde? Katsokaa vaikka tätä:

PURE adj. clean; unsoiled, unmixed; chaste, etc. - n. dog's faeces or any similar substance (Chambers Dictionary)

Viktoriaanisella aikakaudella oli olemassa jopa työ nimeltä pure collector (koska koiran ulostetta tarvittiin nahkatuotteiden valmistukseen).

(Tanning, joka tuohon aikaan viittasi nimenomaan "raakanahkan jalostamisprosessiin" - kieron hieno eufemismi, eikö? -, ymmärretään nykyään yleensä auringonottamiseksi ja ruskettumiseksi, mikä lisää sanan hauskuutta. Tanningiin tarvitaan koirankakkaa, siispä ruskea väri... Haha!)

Elvis Valedro

Julkkishömppäuutisia selatessa löytyi tällainen jännittävyys! Kaikesta voi siis todella oppia jotakin.

Voldemortin (vai pitäisikö tuo nyt kirjoittaa Voldemort'n, jos T-kirjainta ei oikeasti äännetä?) nimen ja anagrammi-iloittelun kääntämisongelmien selvittelyä eri maissa:

The name "Tom Marvolo Riddle", first mentioned in Harry Potter and the Chamber of Secrets, is rearranged to spell "I am Lord Voldemort". This has required translators to alter Riddle's name to make the anagram work. Sometimes translators manage to alter only one part of the name. For example, Tom Riddle's middle name of Marvolo was changed to Marvolodemus in the Serbian second edition; the first edition had lacked the anagram and the original name Tom Marvolo Riddle had simply been copied. In the Bulgarian translation his middle name becomes "Mersvoluko" so the whole name forms an anagram for "And here I am, Lord Voldemort" (instead of "I am Lord Voldemort" as in the original English). Analogous alterations of the middle name Marvolo have been made in several other languages; for example; it became Servolo in Brazilian Portuguese, Vandrolo in Hebrew, Marvoldo in Turkish, Vorlost in German, Narvolo in Russian, Sorvolo in Spanish, Rojvol in Czech, Marvoloso in Slovak, and Orvoloson in Italian.

In other languages, translators replaced the entire name to preserve the anagram. In French, Riddle's full name becomes Tom Elvis Jedusor (i.e. phonetically "game of fate") which forms an anagram for "Je suis Voldemort" ("I am Voldemort"). In Norwegian, his name is Tom Dredolo Venster, an anagram of "Voldemort den store", which means "Voldemort the Great". In Greek, his name is "Anton Marvolo Hurt" (Άντον Μαρβόλο Χέρτ), anagram of "Άρχον Βόλντεμορτ" which means "Lord Voldemort". In Icelandic, his name is Trevor Delgome, which becomes "(Ég)Eg er Voldemort" ("I am Voldemort"), but his middle name is not used for the anagram and stays as Marvolo. In Finnish his name is "Tom Lomen Valedro"; the corresponding anagram is "Ma(ä) olen Voldemort", "I am Voldemort". In Dutch, his name is "Marten Asmodom Vilijn", an anagram of "Mijn naam is Voldemort", or "My name is Voldemort". In Swedish, his name is "Tom Gus Mervolo Dolder", an anagram of "Ego sum Lord Voldemort", where "ego sum" is Latin, not Swedish, for "I am".

In Slovenian, both names are completely changed. Tom Marvolo Riddle is Mark Neelstein and Lord Voldemort is translated as Lord Mrlakenstein. When the name Mark Neelstein is rearranged in the scene, it spells Mrlakenstein. Because the books in Slovenia were released with a three-year delay, the translation of Voldemort is consistent throughout the series. The film series corresponds with the book translation.

In Hungarian, Voldemort's name becomes "Tom Rowle Denem", which is an anagram of "Nevem Voldemort" ("My name is Voldemort"), with the "w" in the name becomes two "v"s. This caused a name collision with the character Thorfinn Rowle, who first appears in Harry Potter and the Deathly Hallows, but who is not related to Voldemort. Because of this collision, in the Hungarian translation his family name was altered to Rowle. The Arabic version avoids the issue entirely by having Riddle directly write out, "I am Lord Voldemort" (أنا لورد فولدمورت). These changes to the name created problems in later books however; in the English edition, a line of dialogue mentions that Tom Riddle shares his given name with the bartender of the Leaky Cauldron, and this becomes a plot point. However, this is not the case in all translations. In the Latin version his name is Tom Musvox Ruddle, which is an anagram of "Sum Dux Voldemort", or "I am the leader Voldemort".

Lisää tietoa Harry Potter -käännöksistä löytyy täältä!

"Nyt tulee hevii settii...!"

Viikon kirjoiksi osuivat tällä kertaa kaksi pitkää, monipuolista, vahvasti uskonnollista teosta, joiden kirjoittajista ei ole varmuutta. Jee.

• anonymous: The Book of The Thousand Nights and One Night, Volume II Shahrazād jatkaa jokaöisiä tarinoitaan miehelleen saadakseen pitää päänsä olkapäillään ainakin seuraavaan iltaan asti. Nokkela neitokainen ei koskaan anna tarinan ja yön loppua samaan aikaan, joten utelias aviomies joutuu säästämään tarinankertojan hengen, mikäli mielii kuulla, miten senkertainen kertomus päättyy. Tarinat ovat melko samankaltaisia, mutta kyllä niitä ihan mielellään lukee, jo kulttuuri-immersion vuoksi: länsimaalaisena 2000-luvun tuotoksena on mielenkiintoista lukea, millaista elämä oli ennen vanhaan Lähi-Idässä, varsinkin naisen näkökulmasta. Perusidealtaan tarinat ovat samanlaisia kuin muutkin opettavaiset tarinat: paha saa palkkansa, hyvyys ja uskollisuus palkitaan aina lopulta, ja kaikki ei aina ole sitä, miltä näyttää. Tarinoiden hahmot siteeraavat usein ja innolla suurta profeettaansa ja aikansa tunnettuja runoilijoita, ja laulelevat vielä päälle, eikä seksiä ja surmia vältellä, joten yksipuolisuudesta Shahrazādin stooreja ei voi syyttää. Ja niitähän riittää tosiaan sen tuhat ja yksi yötä, kuten nimikin kertoo - ainakin kunnon painoksissa ja käännöksissä! (Halpisversiot kulkevat usein nimellä Arabian Nights ja sisältävät vain osan öistä.) Mukavaa luettavaa vaikka jokailtaiseksi "saduksi" (aikuisille!); näiden lukemiseen yö kerrallaan menisikin rattoisasti vajaat kolme vuotta. 1001 kirjaa, jotka kannattaa lukea ennen kuolemaa #6.2 (enää 995, plus tämän kaksi seuraavaa volyymiä, jäljellä...)!
• various: Raamattu Tämäkin viikon kirja on 2000-luvun länsimaisena naisena hyvin mielenkiintoinen ja ristiriitainenkin lukukokemus. Raamattua on hyvin vaikea arvioida pelkästään kirjana, ainoastaan sen kirjallisten meriittien suhteen, kun se on niin vahvasti sidottu koko kulttuuriimme. Luin erään hupaisan "arvion" netistä: "The first half is just fuelled by LSD, man, all these weird rules and depressing stuff and pages and pages of names and who begat whom and so on, and then the second half completely contradicts the first, and the main character goes and dies before we even get to the middle of it! And the other characters are kind of static. I like the free bookmark ribbon, though." Suurinpiirtein noin se meneekin. Koin teoksen kuitenkin hyvin silmiäavaavaksi historiallisen painoarvonsa ja sisältönsä puolesta; kuten ylläoleva 1001 yön tarinat -kokoelma, Raamattukin kertoo paljon kirjoitusaikansa elintavoista ja yhteisöelämästä arvoineen. Molemmista teoksista löytyy myös aimo annos opettavaisia metaforia ja tarinoita. Mielenkiintoisin kohta itselleni oli Ilmestyskirja, jota oli jännittävää lukea, kun tiesi kaikista pedon numeron laskelmista ja muista ovelista ennustusteorioista. (Pedoksihan on eri laskelmien avulla haukuttu muun muassa Hitleriä, Napoleonia ja Neroa.) Itse tulkitsinkin monet kohdat kirjassa symbolisiksi tai kielikuvallisiksi, ei kirjaimellisina otettaviksi, mutta huomaan olevani vähemmistössä tämän asian suhteen. Mielestäni teoksesta saa kuitenkin enemmän irti niin. Lähi-Idän kulttuurihistoriasta kiinnostuneiden kannattaa lukea teos, vaikkei uskonnollisista osuuksista kovasti pitäisikään. ... Ei, scratch that; kaikkien tulisi lukea tämä teos (ja Koraani ja muut pääuskontojen omat "raamatut") ihan yleissivistyksen kannalta. Vaikkemme nykyaikana ajattelisikaan niin, elämme edelleen yhteiskunnassa, jossa uskonto on joka puolella vaikuttamassa. Raamatun ja kirjakollegoidensa avulla asian huomaa paremmin ja sitä ymmärtää helpommin. Jokaisen uskovaisen tulisi tietää, mihin uskonsa perustuu (tämän kirjan mukaan), ja jokaisen vihamielisen ateistin kannattaisi tietää, mitä oikein vastustaa. Raamatusta saa yllättävän paljon lohtua ja hyvää mieltä, vaikkei mikään fundamentalisti tai edes sunnuntaiuskovainen olisikaan! Sanon tämän kokemuksen syvällä rintaäänellä. (Sitä paitsi on hauska katsoa ihmisten ilmeitä, kun sanoo ohimennen lukeneensa Raamatun kannesta kanteen!)

... Harvemmin sitä tekee kirja-arviota moisista järkäleistä - enkä nyt puhu kirjojen sivumääristä.
Toivottavasti en loukannut ketään, sillä se ei todellakaan ollut tarkoitukseni. Olen täällä rakastamassa kirjoja ja ihmeellistä maailmaa, kuka tai mikä ikinä sen loikin.

Have you heard the news?

It's the little things!

Kun olen lakannut kynteni, minusta tuntuu aina siltä, että kirjoitan paljon tehokkaammin ja nautin siitä enemmän (ainakin tietokoneella näpytellessä).

Tunnen oloni päteväksi sihteeriksi, heh.


Kaikki keinot ovat sallittuja sodassa ja rakkaudessa, niinhän se meni...?

Kokeile mua

Paha mieli puskee (taas vaihteeksi) päälle, ja kaikkien muiden, vähemmän mukavien surunpurkukeinojen lisäksi tekee mieli kirjoittaa: vuodattaa arvottamattomalle paperille kaikki pienetkin mielenkaiherrukset ja ne ainaiset pahat, joita kukaan muu ei enää jaksa kuunnella.

Päiväkirja ei tuomitse, ei valita, ei katso syyllistävästi tai tuhahda paheksuvasti. Se vain kuuntelee, ja kun sen antaa kuunnella tarpeeksi pitkään, löytyy asiaan yleensä jonkinnäköinen ratkaisukin - tai ainakin helpotusta.

Goethekin tiesi tämän sanoessaan "kirjoita itsestäsi paha pois".


Voi kun se toimisikin täysin!

Ignorantteja muskettisotureita

Viikon kirjoina tällä erää klassikoita!

• Alexandre Dumas: The Three Musketeers Kaiken ylittävästä ystävyydestä ja hullunrohkeasta elämän kohtaamisesta kertova klassikko alkaa, kun nuori d'Artagnan saapuu maalta kaupunkiin haaveenaan päästä musketööriksi. Parissa tunnissa arvonsa tietävä mies on jo saanut hankittua itselleen kolme kaksintaisteluhaastetta: yksi historian hienoimpia kirjallisuuskohtaamisia tapahtuu, kun huvittuneet Athos, Porthos ja Aramis kokoontuvat sovitulle paikalle kohtaamaan nuoren haastajansa. Loppu on historiaa - ja hyvin havisevaa sellaista. Dumas kirjoitti teoksen alunperin lehteen sarjajulkaistavaksi, ja tämä näkyy tarinassa niin juonen kuin tekstin suhteen, mutta meno on sen verran reipasta ja railakasta, ettei se juurikaan haittaa lukemista. Vaikka seikkailun hahmot ovat karikatyyrimäisiä ja osa jopa historiankirjoista tuttuja, Dumas on onnistunut luomaan mieluisan tarinan, jonka parissa lukija jännittää tapahtumien tuloksia, vaikka tietääkin varmasti "hyvisten" voittavan lopulta. Huumoria, kommelluksia ja hupaisia naissotkujakin löytyy! Lopussa lukija on aivan pettynyt tarinan päättyessä... ainakin jatko-osan avaamiseen saakka. Klassikko on aivan oikeutetusti klassikko.
• John Lloyd and John Mitchinson: The Second Book of General Ignorance Nippelitiedon ystävien Raamattu-sarja Quite Interesting koostuu teoksista, jotka sisältävät lyhykäisiä selostuksia mielenkiintoisista faktoista. Tiesittekö esimerkiksi, että kaikki maailman timantit muuttuvat hyvin hitaasti takaisin hiileksi? Yllätävän antoisa teos tarjoaa lukijalleen sivukaupalla ahaa!-elämyksiä, huutomerkkihetkiä ja hihkuvaisia naurunhetkiä. Faktat ja anekdootit esitellään lukijalle kuivaan brittihuumorin tyyliin, ja perässä seuraa usein sitaatti tai kommentti sarjan TV-versiolta Q.I. Esipuheessa Stephen Fry kehottaa kaikkia olemaan "liekeissä" joka päivä kaikesta hienosta, mitä maailma meille antaa, ettemme muuttuisi synkiksi ankeuttajiksi. Tämä kirja auttaa olemaan palavan innoissaan pienistä jännittävyyksistä.

Näin taas unta A Song of Ice and Fire -sarjasta. En ole kokenut tällaista kirjasarjainnostusta Harry Potterin jälkeen! Olen liekeissä, haha.
Myös The Edinburgh Dead koukuttaa mukavasti. Voiko elämässä olla liikaa hyviä kirjoja kerralla?