Kas, siinä vasta pulma.

Minulla on hieman omalaatuinen ongelma (kuten aina...). Sain hiljattain ulkomaan matkalta tuliaisiksi kaksi laatikkoa hienoja, kalliita suklaakonvehteja.

En yleensäkään pidä syömisestä, jollen joko keskustele samalla ystävän kanssa tai lue kirjaa. Syöminen on mukavaa touhua, mutta tuntuu ajanhaaskuulta ilman ystävää - on se ystävä sitten ihminen tai kirja.

Kyseessä olevat konvehdit ovat vielä niin elegantteja, että tuskin raaskin syödä niitä lainkaan. Niiden kanssa tuntuu siltä, että pitäisi tälläytyä gaala-asuun täydet iltameikit naamassa ja istua kynttilänvalossa lukemassa... niin, mitä?

Ongelmani on siis lyhyesti sanottuna, etten tiedä, onko minulla tarpeeksi hienoa kirjaa suklaideni lukuseuraksi. (Tämäpä vasta klassinen rich white people's problem.)

Mitä kirjaa sinä ehdottaisit? Mikä kirja sinun mielestäsi sopii yläluokkaisten konvehtien seuraksi?

Ainoa, joka itselle tulee tähän "hätään" mieleen, on Shakspeare Libraryni. Mutta ei se suklaa oikein sovi Shakespearen kanssa, vai mitä?

... Tässähän on oiva "syy" mennä tihrustelemaan uutta kirjaa kirjakauppaan! Vaatimuksia kirjalle: kullatut sivujen reunat, vanhanaikainen paperi ja fontti, viktoriaanista goottiromantiikkaa sisältönä...

Ollapa minulla Oscar Wildea lukematta. Siinä olisi suklaan arvoinen mies, jos kukaan.

Suklaan ja kirjojen ystäville muuten tiedoksi, että amerikkalaisella Bridge Brands Chocolatella on Book Lover's Chocolatea myynnissä. (Kuvassa on alareunassa ilmeisesti yhtiön vanha nimi tai jotakin sellaista...?)

Too much to shop, too little money!

Olen jäänyt miettimään viime viikolla kysymääni asiaa pelottavista kirjoista, ja tajusin unohtaneeni lukuhistoriani kannalta merkittävän novellin. Jos tunnette minua yhtään, tiedätte varmasti, etten koskaan jätä kirjaa kesken tai hypi kokoelmissa osien yli. Luen kaiken, minkä aloitankin (siksi Lunar Parkin kanssa olikin niin hervoton tahtojen taisto). jos jokin teos pelottaa, pidän sen lukemisesta taukoa, mutta jatkan varmasti heti, kun rohkenen. Olen viimeksi jättänyt kirjan kesken kahdeksannen luokan syksyllä (ja senkin luin myöhemmin) - jos tätä mainitsemaani hyytävän kauheaa novellia ei lasketa mukaan.

Sen nimi on Kirottu Janet. Luin sen suomeksi koulun kirjastosta lainaamastani R.L. Stevensonin teoskokoelmakirjasta. Nukuin valot päällä valehtelematta melkein puoli vuotta ja portaiden nouseminen illalla yläkertaan mennessä oli silkkaa paniikkia ja kompastelua, ja vieläkin välillä havahdun kamalaan pelkoon ja ahdistukseen tarinan palatessa mieleeni.

Niinpä, kun hieman myöhemmin samana vuonna luin englanninkielistä R.L. Stevensonin töitä sisältävää kirjaani ja vastaan tuli Thrawn Janet... Minä hyppäsin sen yli. Enkä tuntenut kuin pienenpienen pistoksen omassatunnossani (jonka mielestä läksyt voi hyvin jättää tekemättä, mutta lukemattomuus on syntiä).

Toisaalta pelkäsin kolme viikkoa hirveästi myös Harry Potter and the Half-Blood Princen luettuani. Välttelin pitkään suomennoksen lukemista luvun The Cave takia, vain huomatakseni sitten siihen asti päästyäni suomenkielisen painoksen kanssa, että suomennos oli syönyt tekstistä lähes kaiken pelottavan. Kenties Kirotun Janetin kanssa olisi käynyt samoin, mutta en vieläkään halua riskeerata vähäisiä ei-panikoivia hetkiäni sen takia.



Kämmäsin muuten myös viime merkinnässäni sen verran, että ajankohtaisia uutisia olisi löytynyt vielä yksi kappale. Olin jostakin suurenmoisesta aivoituksesta innostuneena arkistoinut sen muistiinpanojeni kryptaan.

Uutinen oli siis, että maaliskuun 25. päivä vietetään Tolkien Reading Daytä. (Tämä oli uutinen minulle, en tiedä josko tämä oli teille kaikille jo vanha juttu.) Päivä tosin oli ehtinyt joka tapauksessa jo mennä, joten ei sillä niin tuskaisan suurta eroa ole, muistinko kirjoittaa siitä viime lauantaina vai vasta nyt. Aina on ensi vuosi!

Toki voi myös kysyä itseltään, pitääkö Tolkienin lukemiseen olla jokin tietty päivä. Joka päivä on lukupäivä! (Kirjat vain vaihtelevat.)

Ajankohtaisuuksia ja muuta pientä

Selailin muutamaa vanhaa Tieteen kuvalehti: Historia -lehteäni ja minun on pakko sanoa, että siinä on kyllä hiton hyvä lehti. Artikkeleita löytyy joka lähtöön ja asenne on populäärikulturelli. Ei tarvitse tietää hölkkäsen pöläystä muinaisfoinikialaisten veneilytavoista oppiakseen uutta. Itse nautin eniten lääketieteen historiasta ja totta kai kirjallisuuteen ja kieleen liittyvistä jutuista.

Yllätyin iloisesti, kun erään lehden uutissivuilla arvioitiin sekä Asterixin politiikkaa käsittelevää kirjaa (Keijo Karjalainen: Politiikkaa Asterixin maailmassa) että hehkutettiin Jane Austenin erään teoksen filmatisoinnin DVD-julkaisua.


Samankaltaista monen eri kulttuuriasian yhdistelyä harrastaa uusi webbisarjissuosikkini (yksi monista), Scandinavia and the World. Piirrostyyli on todella suloista ja tanskalaisen tekijän englantikin on pääosin moitteetonta, ja totta kai me pohjoismaalaisina ymmärrämme vitsitkin. Jotkut hupaisuudet eivät aukea ilman, että lukee sarjakuvan alla olevan tekijän huomautuksen, mutta tämä johtuu ainakin minun kohdallani omasta tietämättömyydestäni - jos esimerkiksi tuntisin Tanskan ja Norjan historian läpikotaisin (... Pitäisiköhän se historialehti tilata uudelleen?), monet stripit aukenisivat ilman selityksiä.

Sarjakuvaa lukemalla oppii aivan huomaamattaan todella helposti kaikenlaista vänkää uutta asiaa, aina Pohjoismaiden korkeimmista kohdista Ruotsin, Norjan ja Tanskan välisiin historioihin. En tiedä montaakaan tapaa opiskella maantieteitä tämän miellyttävämmin.

(Toinen ikisuosikkini on Karmea totuus -sarja, josta löytyy vielä enemmän osia englanniksi.)



Lopetan tämän merkinnän surullisempiin uutisiin. Diana Wynne Jones on menehtynyt.

Minä en ole lukenut hänen kirjoistaan kuin yhden, Liikkuva linna -teoksen. Se oli kuitenkin niin upea ja hienosti kirjoitettu, että se jätti pysyvän jäljen ajatuksiini. Olen varma, että hän oli erittäin lahjakas kirjailija ja aion lukea lisää hänen teoksiaan.



Oletko koskaan lukenut postyymisti julkaistua ja/tai kirjailijalta kesken jäänyttä teosta? Jos olet, mitä pidit siitä? Jos et ole, vältteletkö niitä tarkoituksella?

Itselle muistuu mieleen ainakin Sylvia Plathin tuotannon suurin osa, Franz Kafkan Oikeusjuttu ja jokin Shakespearen teos (en nyt kyllä muista, mikä niistä...), ja mikäli se lasketaan, myös Anne Frankin päiväkirja.

Kolme yhden hinnalla!

Koska olen ollut laiska, mitäänsaamaton ja alistanut herkkähermoisen mieleni sekä kauhuelokuvalle (eikö kukaan voinut varoittaa etukäteen?) että kauhukirjalle, en ole kirjoitellut viikon kirjat -merkintöjä hetkeen. Tässä onkin sitten hieman enemmän pureskeltavaa, koska asia korjaantuu kirjoittamalla kolmen viikon kirjat tähän.

Viikot 9-11 vuosimallia 2011, olkaa hyvät.

• Sylvia Plath: The Colossus Vaikka rakastankin Plathia ja vaikka hänen runoissaan onkin hyvin omalaatuinen, etereaalinen hauraan epämukavuuden aura, en pitänyt näistä runoista yhtä paljon kuin Ariel-teoksen. Kenties se johtui siitä, etten pysähtynyt pohtimaan näitä yhtä paljon, tai koska en vajonnut niihin sisälle yhtä paljon, mutta minulle Ariel on Plathia parhaimmillaan. Tässäkin kokoelmassa on muutama erittäin hyvä hetki (se on Plathia; joka hetki on keskivertoa parempi) ja minä rakastin kaikkia autobiografisia kosketuksia, jotka hän oli saanut runoihinsa. Plathin runot vaikuttavat ulkopuolisen silmissä hiukan skitsofreenisiltä toisinaan, ja tämä kokoelma oli hyvin vahvasti sen vaikutuksen alainen. Mutta ei huono! Ehdottomasti korkeaälyisille ihmisille; tämä kokoelma halajaa keskittymistä ja aivosoluja, mutta jättää kuulijan haltioituneeksi, vaikkei tämä ymmärtäisikään kaikkea, mistä Plath puhuu. Tunnelman luonti toimii runoissa aivan erinomaisesti ja toimii uskomattoman voimakkaasti.
• The Further Adventures of Sherlock Holmes. Collected and introduced by Richard Lancelyn Green after Sir Arthur Conan Doyle Takakansi sanoi, että kirja on "designed not to compete with or parody the original, but rather to reflect and enhance the achievements of the great detective" ja jos se ottaa tuolla tavalla, teos on mukava. Tarinat eivät ole yhtä hyviä kuin canon-tarinat, ja joissakin on melko surkea karakterisointi ja/tai kronologian ote (muistaakseni kolme tarinaa väitti Watsonin olevan yhä naimisissa, vaikka hänen vaimonsa oli oikeasti jo kuollut, tai menevän uusiin naimisiin vuosia ennen Mary Morstaniakaan), mutta seikkailut toimivat lisäateriana silloin, kun canonin pääateria on ahmittu ja lukija haluaa yhä vain lisää. Yksi kirjan parhaista tarinoista on itse asiassa Conan Doylen nuoremman pojan kirjoittama. Enemmän kuin mitään muuta rakastin sitä, kuinka tarinat keskittyivät Holmesin ja Watsonin ystävyyteen, joka on kaikkien seikkailujen selkäranka. Teoksen viimein seikkailu myös esittelee lukijalle nuoren neiti Marplen Agatha Christien kirjoista, mikä oli minusta hupaisan metafiktiivistä. Tämä teos ei ole niinkään arkipäiväisille lukijoille vaan pikemminkin niille hartaille sherlockianeille, jotka ymmärtävät ja arvostavat hänen enempiä seikkailujaan, vaikka laatu onkin joskus kaukana alkuperäisestä.
• Miika Nousiainen: Maaninkavaara En tiedä, mikä Nousiaisessa on, mutta hitto, että hän kirjoittaa hyviä pakkomielteisiä hahmoja. Odotan innolla hänen seuraavaa kirjaansa, mikäli se kulkee samoissa jalanjäljissä. Tämä teos oli intensiivisempi kuin Vadelmavenepakolainen, sillä tällä kertaa lukija pääsee myös päähenkilön tyttären pään sisään ja näkee, mitä päähenkilön pakkomielle tekee heille. Koulukiusaamiskohta sai minut itkemään - kohtaus on hyvin simppeli ja tapahtumapohjaisesti kirjoitettu ja kuitenkin se välinpitämätön kerrontatapa todella toi esiin kiusaamisen kamaluuden ja tytön kykenemättömyyden tehdä asialle mitään; hän rakastaa isäänsä ja tekee hänen vuokseen sen, mitä tarvitsee. Loppujen lopuksi tämä kirja kertookin rikkinäisen perheen välisistä suhteista (perhe on kärsinyt pojan kuoleman ja isän vajoamisen kestävyysjuoksun maaniseen maailmaan jäljelläolevan lapsen "hyväksi"). Teoksessa käytetty kieli ei ole yhtä kuvailevaa ja kukoistavaa kuin Vadelmavenepakolainen-kirjassa, mutta se tekee tästä lukukokemuksesta vain realistisemman. Lopussa ei ole mitään suurta, jyrkkää kliimaksia hitaasta kerryttämisestä huolimatta, mutta sekin on luultavasti tehty tarkoituksella ja on kenties parempi kuin suuri räjähtävä loppu - ainakin päähenkilö on sitä mieltä, että hidas ja sitkeä voittaa nopean ja räjähdemäisen. Kenties se myös jättää lukijalle pysyvämmän jäljen mieleen. Hyvää nykysuomalaista kirjallisuutta maistelemaan haluaville suosittelen kyllä Nousiaista.
• Douglas Coupland: Miss Wyoming Huumori on tässä paljon hienovaraisempaa kuin JPodissa, eikä se ainakaa minulle toiminut niin hyvin. Pidin JPodista paljon enemmän. Tämä kertomus vaikutti teennäiseltä, geneeriseltä amerikkalaiselta komediasarjan juonelta - siinä on hauskoja kohtia, mutta ne eivät juurikaan naurata. Nostan hattua Couplandille hänen hahmoistaan; ne ovat aina ainutlaatuisia ja rakastettavan outoja. Tarinan kerronta lukuisien takaumien kautta aiheuttaa sen, että lukijalta kestää hetki päästä juoneen mukaan, mutta kun siitä on saanut kiinni, se toimii ja on hyvä. Kokonaisuutena kirja on hieman valju ja geneerinen verrattuna esimerkiksi JPodiin tai muutamaan muuhun hienoon moderniin kirjaan. En menisi niin pitkälle, että väittäisin lukijan hukkaavan aikaansa tämän teoksen parissa, mutta suosittelisin kyllä mieluummin JPodia.
• Michael Connelly: Avoin ja ratkaisematon Tämä oli itse asiassa taas uudelleenlukeminen, mutten ollut varma, ennen kuin olin jo aloittanut lukemisen (nämä eivät ole mitään älyttömän mieleenpainuvia kirjoja raskaista aiheistaan ja teemoistaan huolimatta). Tarina on koskettava, kyllä, mutta kosketus ei yllä kovin syvälle. Kun lukija on päässyt loppuun, hän siirtyy seuraavaan kirjaan muitta mutkitta. Kirjassa on joitakin kohtia, jotka toimivat paremmin, jos tuntee tarinan maailman hahmoineen, mutta ne eivät ole ylitsepääsemättömiä esteitä. Halvaksi kevytdekkarilukemistoksi Connelly on todella hyvä, mutta aivonystyröitä enemmän rasittaviksi kirjoiksi ykkösinä ovat edelleen vanhat kunnon Christie ja Conan Doyle.
• Juhani Aho: Yksin Tämä oli aivan hellyyttävän vanhanaikainen kielioppinsa, tekstinsä, dialogiensa ja kaiken puolesta. Historiafanit tykkäävät takuulla. Tarina itsessään on hieman pomppiva ja omituinen, ei tosiaankaan Ahon parasta jälkeä, ja hahmot muistuttavat joissakin kohdissa todella paljon myöhemmin Ahon teoksissa esiintyviä henkilöitä (vertaa esimerkiksi tätä ja Juhaa tai Papin tytärtä / Papin rouvaa. Kuten Plathilla, Ahokin onnistuu aina tunnelman luonnissa, joten hatunnosto siitä!
• A.A. Milne (with the original colour illustrations by E.H. Shepard): Winnie-the-Pooh Voi että! Mitä voinkaan sanoa? Ainoa asia, jota kaipasin, oli Tigger, ja hänkin tulee vasta myöhemmässä kirjassa (yllätys yllätys). Rakastin piirroksia ja tarinoita ja kuinka ne on kirjoitettu niin, että lapsikin ymmärtää, mutta että aikuiset löytävät omia vitsejä kirjasta... Lapsuudenaikaisesta Puolen hehtaarin metsän maagisuudesta ja sen hahmoista ei kasva irti. Se on ihanaa. Winnie-the-Pooh on klassista brittilastenkirjallisuutte kaikenikäisille lukijoille, sille sisäiselle lapselle meissä jokaisessa. Kirjan luettuaan haluaa lisää (minullekin tämä oli jo ties kuinka mones lukukerta vuosien saatossa).
• Pietari Päivärinta: Naimisen juoruja Voi, kuinka ihastuttavan vanhanaikaista! Tekstiä lukee kuin 1850-luvun romaania (joka se kutakuinkin on). Tarina on melko "perus-" - nuoren miehen vanhemmat vastustavat hänen morsianvalintaansa, ja siitä syntyy kaikenlaista solmua juonittelevien "apureiden" avulla - mutta mikä kielellinen löytö, mitä kieltä! Aivan mahtavaa. Kaikkien pitäisi lukea tämä, jo pelkän kielen takia. Koko teos on kuin Suomi-filmi potenssiin 27.
• Charles Perrault: The Tales of Mother Goose Voi näitä lapsuuden tarinoita (Tuhkimo, Saapasjalkakissa ja muut rakkaat). Kertomukset ovat lyhyitä eivätkä sisällä kovinkaan kummoisia juonipolveiluja, vain tuttujen lastenkammaritarinoiden rungot. Kypsempien lastentarinoiden ystäviä kehottaisin kääntymään Grimmin veljesten tai H.C. Andersenin puoleen, mutta kyllä nämä pikkutarinatkin ovat suloinen tuulahdus lapsuudesta. Ja hei, kuinka moni muistaa näitä tarinoita kunnolla enää? Kyllä meidän olisi kaikkien korkea aika muistuttaa aivojamme siitä, mistä lapsuuden ihanteet ja moraalit kumpusivat.
• Bret Easton Ellis: Lunar Park (englanniksi) Olen poukkoillut tämän teoksen ympärillä jo kuukausia, koska se oli alunperin liian pelottava minun siedettäväkseni (mutta toisaalta myös jotkin Holmesit saavat selkäpiini karmimaan). Jonkin aikaa ajatusta päässä pyöriteltyäni päätin kokeilla uudelleen: lukisin vain sivun tai kaksi kerrallaan, niin että pelottavat kohdat olisivat tarpeeksi paloiteltuja olemaan olematta kaameita. Minulla oli myös iso muistilappu kirjanmerkkini yhteydessä; siinä luki, että pelottavat asiat ovat vain ikään kuin Hamletissa, johon kirja hyvin löysästi pohjautuu. (Kävi ilmi, että olin väärässä pelottavien asioiden suhteen, mutta Hamlet-ajatus teki teoksesta kestettävämmän.) Pidin metafiktion eri tasoista, joita kirjailija oli tunkenut teokseen - kirja on autobiografinen ja ei ole. Teoksessa puhutaan paljon, sekä konkreettisesti juonen kannalta että päähenkilön ajatuksissa, kirjailijan aiemmasta teoksesta Amerikan psyko, joten lukijan odotetaan vähintään tietävän kyseisen teoksen perusidean. Kauhueksperteille tämä teos ei varmaankaan ole yhtään pelottava, mutta jos olet yhtään niin kuin minä ja välttelet yleensä kauhua kuin ruttoa (hehe, ei sanaleikkiä tarkoituksella), älä lue tätä kirjaa yöllä. Tai missään Furby-nuken lähettyvillä. Ugh. Teos on kyllä magneettinen, myönnän sen: lukaisin jäljellä olevat nelisensataa sivua yhdeltä istumalta.
• Sylvia Plath: Ariel (englanniksi) Tämäkin oli uudelleenlukeminen. Jälleen, kuinka kiehtova, upea teos! Plathin kuvakieli ja runomaailman heleä koleus... Vaikkei kaikki Plathin esiintuoma tulisikaan perille asti, lukijalle jää silti häiriintyneen vaikuttunut olo ja pää täyteen absurdeja, vaivaavia kuvia. Tämä on todellakin Plathin parasta työtä - runot soljuvat. Pidän myös autobiografisista kosketuksista hyvin paljon, varsinkin nyt, kun olen lukenut hänen päiväkirjansa ja The Bell Jar -teoksen. Plath käytti joskus tuntikausia tai jopa päiviä koettaen saada teksteihinsä juuri ne oikeat, täydelliset sanat, ja kaikki hänen näkemänsä vaiva ja tekemänsä työ todella näkyy työn jäljessä. Aivan loistavaa työtä, ehdoton must-read.

Tällä hetkellä minulla on kesken edelleen se Raamattu, sekä The Uncollected Sherlock Holmes ja kaksi Ripley Boglea (suomeksi ja englanniksi). Lisäksi iPadilla tavaan The Golden Assia, Northanger Abbeytä, The Holy Bible King James Version -nimistä pikku kirjaa ja Tsehovin The Duel and Other Stories -kokoelmaa. Lukemista riittää - eri asia on, onko ensi viikolla mitään luettua kirjaa arvioitavaksi...

Aloitin tosin myös Skotlantiin jälleen rakastuneena lyhykäisen Scottish Proverbs -teoksen selailun, ja ensi viikon tosiaan tavaan leirillä Lonely Planet: Ireland -matkaopastani, joten kaikennäköistä nojatuolimatkailua on tiedossa!


Viikon kirjoihin liittyen tämänkertainen kysymykseni on:
Mikä on pelottavin / kammottavin / karmaisevin kirja, jonka olet koskaan lukenut? (Ei yksityiskohtaista juoniselostusta, kiitos - haluan pitää ne vähät yöuneni, jotka minulla on jäljellä...)

(Muistakaa toki, että saatte kommentoida aivan mistä haluatte, mikäli kysymys ei oikein natsaa!)

Famous last lines of a fool

Aikataulutusta voisin kenties hieman harjoitella, tiedetään...

Ensimmäisen arvontamme voittajaksi arpoutui (... onkohan tuo edes sana? ja jos ei, saanko keksiä sen?) Elina! Paljon onnea Elinalle ja suurkiitokset kaikille osallistujille (Elina, Ilkka ja Maria)!
Elinalle lähtee piakkoin palkinnoksi kustomoitu kirjoitukseen liittyvä setti - hän halusi pitää sen yllätyksenä, joten en vielä paljasta yksityiskohtia täällä.

Muutaman kuukauden päästä on sitten se suuri hieno arvonta/kilpailu, jossa on upeita palkintoja (olen jo konsultoinut kuvataiteilijaa palkintojen teosta ja designista).

Tästä hienosti ihan ilman mitään aasinsiltaa muistuttavaakaan siirryn päivän aiheeseen:

Olen parin viikon päästä lähdössä vajaan viikon reissulle, ja kesällä on tiedossa toinen samanlainen, samoin kuin alkusyksystäkin mahdollisesti. Minulla on siis kaksi tai kolme vajaan viikon mittaista hetkeä poissa kotikirjastoni luota.

Kysymys kuuluukin: miten ihmeessä minä selviän?

Jos kulutan päivän touhuten, ei se tietenkään tunnu hukatulta, mutta mieltäni aina kaihertaa, mikäli en ole lukenut mitään päivän aikana. Siksi reissujanikin varten olisi hyvä olla lukemista mukana.

Ongelmana on kuitenkin se, etten tietenkään voi raahata esimerkiksi kaikkia kesken olevia kirjojani reissuun. Siinä menisi selkä, laukkutila ja ylipainomaksut lentokoneessa. Ratkaisu tähän on tietty ottaa vain yksi kirja mukaan.

Mutta kirjan pitää olla pitkä! joku huudahtaa takaraivosta. Jos se ei ole pitkä, luen sen loppuun jo ensimmäisenä iltana, ja mitäs sitten tehdään?

Tilanne alkaa muistuttaa huolestuttavasti sitä klassikkopulmaa: minkä yhden kirjan ottaisit autiosaarelle mukaasi?

Vaihtoehtojani tällä hetkellä ovat siis Raamattu, Lonely Planet: Ireland -matkaopas ja Shakespearen kootut. Jälkimmäinen on turhan iso laukkuun, joten se putoaa listalta. Raamattu taas on sellainen, että luen sitä vain yksin ollessani. Koen jostakin syystä suurta häpeää aina, kun joku näkee minun lukevan sitä. Pelkään kai, että ulkopuolinen luulee minun olevan Bible thumber eli jonkin sortin uskovainen hihhuli. (Sillä en tunne ketään "normaalia" järkevää kristittyä, joka lukisi Raamattua esimerkiksi julkisissa liikennevälineissä.)

Ensimmäiselle reissulle taitaa siis lukemistoksi valikoitua Irlannin matkaopas, jonka ostin kahdeksannella ja jossa kirjanmerkkini on edelleen sivulla 184 - olisi jo aikakin saada se loppuun... Siinä ainakin riittäisi lukemista ja ihmettelemistä, ja pitäisihän minun saada se luettua ennen ensi kesän matkaa! (Walesissä ja Skotlannissa ollessani ensimmäiset kaksi päivää meni aina maan historian ja kulttuurin orientoimiseen. 9€ matkaopas olisi pelastanut paljolta molemmilla matkoilla!)

Ireland it is, then. Reissukirja #1 selvitetty.

Joku fiksu varmaan tässä välissä ihmettelee, miksen ota iPadiä. Siinähän on pienessä laitteessa kokonainen pikkukirjasto (ihan oikeasti; minulla on iPadilläni noin 20 000 sivua eri kirjoja). Kirjaa voisi vaihtaa lennosta, jos kyllästyy, ja vaikka kirjan lukisi loppuun, ketään ei haittaisi.

Syyni ovat kenties vähän hölmöt, mutta riittävät minulle.
1. En halua, että laite katoaa tai varastetaan matkalla. En tunne ketään ensimmäisen matkan reissukumppaneistani, joten se ainakin on täysin poissuljettu vaihtoehto.
2. Akun lataus, vaikkakin harvoin tarvittava, voi jossakin välissä olla hankalaa. Oikeaa kirjaa ei tarvitse ladata.
3. Jos ihan oikeasti kirja loppuu kesken, lataan iPhoneen jonkin ilmaisen kirjan ja luen sitä. Toistan tempun, jos sekin kirja loppuu.

iPad tosiaan olisi hyvä kapistus matkalle, jos en pelkäisi niin kovasti sen menettämistä. Se oli kallis ja sisältää monia muistiinpanojani päiväkirjoja ja "romaaniani" varten, joten en uskalla ottaa riskiä ainakaan ensimmäisen matkan kohdalla. Kolmannelle reissulle otan 'Padin todennäköisesti mukaan, koska se matka on perhereissu ja hotellissa on turvasäilö.

... Kyllä matkustaminen on rentouttavaa, haha.

(Tämä koko merkintä on vielä siitä ironinen ja hölmö, että aina ulkomailla ostan ainakin yhden kirjan. Miksen lukisi sitä loppureissun sitten? Voi Nooris, Nooris. Aivoja saa käyttää.)


Kertokaahan tekin: jos joutuisit vaikkapa viikoksi tai kahdeksi viikoksi autiolle saarelle, minkä yhden kirjan / mitkä kaksi kirjaa ottaisit mukaan?
Huomio! Autiolla saarella ei voi ladata iPadia. Heh.

Jos ei olisi paino- ja kokorajoituksia, ottaisin itse varmasti kahdeksankiloisen Shakspeare Library -järkäleeni. (Kyllä, kannessa lukee Shakspeare.)

Kieli oppii

Eräs IB-luokkatovereistani asuu ja opiskelee tällä hetkellä Ruotsissa ja pitää blogia kuulumisistaan ja elämänhuomioistaan. Usein blogia lukiessani mieleeni muistuu Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen - aivan mahtavaa.

Noin viikko sitten hän kirjoitti mieltäni ilahduttavan tekstin kieliopin ja oikeinkirjoituksen tärkeydestä. Koska olen itse laiska ja koska Saara kiteytti huomiot hienosti omassa tekstissään, linkitän teille tämän merkinnän sen sijaan, että itse murisisin ihmisten kielitaitojen huonoudesta.

Nähtävästi ihmiset ovat maantieteellisistä rajoista ja kielieroista huolimatta joka paikassa samanlaisia, ainakin täällä länsimaissa.


Toinen asia, joka minua on viime aikoina ärsyttänyt kovasti, on julkkiksen tai esimerkiksi laulun nimen väärinkirjoittaminen. Ei siinä vielä sinänsä mitään, jos joku ohimennen erehtyy kirjoittamaan "Gwenyth Palterow", mutta kun teinitytön käsiala julistaa Tennispalatsin vessan ovessa "JHONNY DEP ON IHQ!!!", minä ihmettelen.

Jos todella fanittaa jotakuta, niin eikö voisi edes opetella kirjoittamaan hänen nimensä oikein? Johnny Depp ei ole edes vaikea nimi. Gwyneth Paltrow on hieman kelttiläisempi, mutta ei mikään aivojenmurskaaja sekään.

Tai Lady Gagan kappale Scheiße. Jostakin syystä monet fanit ovat sitä mieltä, että kappaleen nimi on Scheibe. Tai jopa Schiebe. Ja kun joku vähän valaistuneempi ihminen korjaa nimeä, hän korjaa sen muotoon Schiesse.

Ymmärrän, etteivät kaikki maailman ihmiset osaa saksaa. (En minäkään osaa.) Mutta jos ihmisille annetaan valmiiksi kirjoitettuna kappaleen nimi ja vielä aika selvästi kerrotaan, että nimi on saksaa, miksi se pitää silti väännellä noihin ihmemuotoihin?

Voisin tähän jatkoksi purnata vielä amerikkalaisten suosimasta tavasta väärinkirjoittaa esimerkiksi weird sanaksi wierd tai luulla, että wiener ja weiner ovat sama asia...

Tai siitä, kuinka tuttavani antoi Hesburgerin Facebook-applikaatiossa tuhertamalle hampurilaiselleen nimeksi "tuplakana-herkku", enkä minä vieläkään ymmärrä, mistä tuo väliviiva tulee...

Tai siitä, kuinka ihmiset taivuttavat ei-perusmuodossa olevia kirjojen, elokuvien ja TV-sarjojen nimiä. "Luin just loppuun Tarun sormusten herrasta!" "Ai, mä oon lukenu Taru sormusten herrastan jo aiemmin..." tai "Mää tykkään kattoa Lemmen viemäätä." ...

... mutta pääparkani ei kestä enää.

Lukijat rakkaat, te tavallista fiksummat ihmiset, mitkä kielioppivirheet ärsyttävät teitä?
Saako erikseen kirjoitettu yhdyssana teidät näkemään punaista? Menetättekö uskonne ihmiskunnan tulevaisuuteen, kun subjekti ja verbi on taivutettu eri muodoissa?

Oma pet peeveni on edelleen se karmea "kuullostaa hyvälle". Englannissa on sille sopiva nimikekin; atrocity. Sanan käännös julmuus, kauhuteko ei sisällä samaa särmää, mutta kuvaa kyllä termin käytön aiheuttamia tuntemuksia hyvin.


Muistakaahan myös, että tämä merkintä merkitsee ensimmäisen arvontamme päättymistä! Voittajaan otetaan viikon aikana yhteyttä ja tulokset julkistetaan loppuviikosta. Paljon onnea arvontaan!

Viime viikon saavutukset

Hoplaa, nyt on tullut pitkästä aikaa luettua useampi kirja.

• Markus Kajo: Kettusen paluu: Ihmisen käsikirja Todellakin nimensä arvoinen teos. Sisältää vähäsen melkein joka asiaa. Teksti oli kuin Kettusen kirjassa: nokkelaa, polveilevaa ja kyllästetty selittämättömillä vanhoilla valokuvilla, jotka vain korostivat tekstien absurdiutta. Kirja on niin täynnä asiaa, että se miltei jätti minut sanattomaksi, joten minulla ei ole paljon muuta sanottavaa kuin "lue tämä". Takakannessa lukee, että presidentin tulisi antaa tämä teos jokaisellee ihmiselle heidän syntyessään, ja olen täysin samaa mieltä!
• Michael Connelly: Nine Dragons Tavallinen Harry Bosch -romaani, ei mitään merkittävää mutta viihdyttävää luettavaa kuitenkin. En tiedä miksen koskaan muista odottaa lopun juonikäännöstä, vaikka se on joka ikisessä Connellyn kirjassa, jonka olen lukenut. Kirjassa ei ole mitään ihmeellistä mysteeriä kuten, esimerkiksi, Poirot'n ja Holmesin seikkailuissa - vertaisin teosta  kesäisen chick lit -rantalukemiston (sala)poliisivastineeksi. Jälleen, se ei ole huono, mutta toisaalta siitä ei jälkikäteen ole paljon mitään sanottavaa. Yksi asia, joka minua ärsyttää sarjassa, on se, kuinka Connelly ottaa eri sarjojensa päähenkilöt ja tunkee heidät kaikki samaan maailmaan, jopa samaan kaupunkiin toimimaan yhdessä, ja kaikki ovat kuin hiilikopioita toisistaan. Tavallaan se on hauskaa, että Connelly sekoittaa henkilöhahmonsa yhteen, mutta kun kolmen eri sarjan päähenkilöt työskentelevät kaikki yhdessä, kaksi heistä on läheistä sukua toisilleen ja kaikki ovat hyvin samankaltaisia hahmoina, se alkaa tuntua oikotien käyttämiseltä. Lukujen cliffhanger-mäiset loput muistuttavat Dan Brownin lukujen loppuja, mutta teos kokonaisuutena ei luo samanlaista muistettavaa lukukokemusta kuin Brownin teokset. Luulenpa, että paras kehu, jonka voin tälle kirjalle antaa, on että se on viihdyttävä ja että siinä ei ole, jo mainitsemaani hahmojen yhdistämistä lukuunottamatta, mitään huonoa, josta haukkua teosta.
• Darby Conley: Vastakarvaan 3: Karvan verran groovympi Rakastan tätä sarjakuvaa niin paljon! Kaikista lemmikki&omistaja ongelmineen -sarjakuvista tämä on varmaankin suosikkini. Nökö on niin kipakka ja Väsy taas suloinen. Koska tämä kyseinen albumi on yksi ensimmäisistä, on piirrosjälki vielä hieman karkeaa nykyisiin strippeihin verrattuna, mutta nokkeluudet ja huumori ovat jo puhkeamassa kukkaan, paranemassa joka albumin myötä. Nökö ja Väsy keskustelevat keskenään ja omistajansa kanssa tuoden erilaisia mielipiteitä esille innolla, ikään kuin Lassi ja Leevi. Sanoisin, että jokainen, jolla on koskaan ollut lemmikki, samastuu Roope-omistajaan, mutta parhaat stripit ovat niitä, joissa on sanaleikkejä ja/tai joissa Nökö esittelee harhaluuloista mahtiaan. Jos Karvinen tuntuu hieman pehmeröiseltä (kiitos tästä sanasta, Juhani Aho) ja Kamut on liian filosofinen, tämä on kissa-koira-ja-omistaja -sarjakuva sinulle! (Rakastan kaikkia kolmea omilla tavoillaan, toki.)



(c) Darby Conley

• Henri Hirvenoja: Valikoituja tilastoja Runokokoelma, harvinaista kyllä. Tämä oli sattumanvarainen löytö kirjastossa, mutta minuun vetosi kokoelman temaattinen sisältö: runot käsittelevät nykyajan kiireistä bisnesmaailmaa ja sen arkipäivän "sankareita". Teoksesta löytyy runoja YK:sta ja tylsistä palavereista. Hyvin 21. vuosisatainen teema. Kirja on jaettu lukuihin, ja vaikka luulen huomanneeni hienoista bisnesmaailman arvostuksen laskua runoissa, en voi sanoa varmasti, sillä en pysähtynyt miettimään asiaa tarpeeksi pitkäksi aikaa. Asia, jonka kyllä huomasin ja jota rakastin, oli kirjoitusasu: runoista ei löydy yhtä ainutta erisnimeen liittymätöntä isoa alkukirjainta eikä ainuttakaan väli- tai lopetusmerkkiä. Vaikka normaalisti kammoksunkin tällaista kirjoitustyyliä, Hirvenojan runoissa se tuntui luonnolliselta ja lisäsi entisestään runojen kalseaa, lumotonta tunnelmaa. Runot tuntuivat masentuneen ihmisen päiväkirjalta, kirjoitettuna runolliseen, tiiviiseen tyyliin. Se oli kaunista. Mikä sattumalöytö!
• J.R.R. Tolkien: The Lord of the Rings Olen työstänyt tätä kauan. Jos kirjan ostospäivästä lähdetään laskemaan, lukemiseen meni tasan yhdeksän vuotta ja kaksikymmentä päivää. (Oikeasti aloitin kirjan "vasta" vuoden 2004 lopulla...) Käsitelläkseni huonot puolet ensin; luulen, että valitukseni ovat samanlaisia kuin kahdeksannella, kun luin suomenkielisen teoksen loppuun. Teksti on jokseenkin kylmää. Se tuntuu enemmänkin ulkopuolisen raportilta tapahtumista kuin oikealta seikkailulta, johon lukija voisi upota. Se ei ole hyvin iso tai huomattava asia, mutta häiritsi minua aina silloin tällöin. Myös tapa, jolla kaikki puhuvat, ärsytti. Mistä tahansa on puhe, hahmo "sanoi" jotakin. Hyvin harvoin on puheverbi mitään muuta kuin "sanoi". Minua myös ärsytti se, että liitteissä sanottiin suoraan, että hobittien nimet olivat käännöksiä. Miksei Tolkien voinut vain käyttää suoraan heidän oikeita nimiään? Kehuja ansaitsevat pointit ovat varmasti melko selviä jopa kirjaa lukemattomille, totta kai. Se silkka työmäärä, jonka Tolkien on tehnyt luodakseen näin suurenmoisen yksityiskohtaisen, hyvinkudotun maailman rotuineen, paikkoineen, kielineen, historioineen ja myytteineen ja jopa useine erilaisine kalentereineen niin huikeaa, etten kykene edes ilmaisemaan sitä. Tolkien saa pelkkää sanatonta ihailua siitä hyvästä. Rakastan myös sitä, että pienet "ihmiset", ne epätodennäköiset eeppiset sankarit ovat ne tarinan mahtavimmat sankarit lopulta. Toki kirjassa on Aragorn ja Gandalf ja kaikki, mutta hobitit syövät suurimman osan sydämestäni. Ja Frodo ei edes ole kirjan oikea sankari! Se on Sam, joka seuraa herraansa minne tahansa valittamatta (muusta kuin ruoasta); Sam, joka kantaa Frodoa, kun tämä ei jaksa enää itse kulkea. "I can't carry it for you, but I can carry you." Rakastan myös sitä, että kirja ja tarina jatkuvat vielä kliimaktisen hyvän ja pahan voimien välisen lopputaistelun jälkeen; kuinka "hyvikset" menevät koteihinsa ja ryhtyvät korjaamaan siellä ilmenneitä ongelmia. Ja se ei ole mikään räkäinen epilogi á la Harry Potter tai kokonainen räkäinen teos kuten Breaking Dawn, se ei ole vain lisäke vaan tarinan todellinen loppu. Ja kuinka sydäntäraastava jokainen eroaminen oli! Se on huikean teoksen merkki, että lukija välittää hahmoista yhtä paljon kuin olen varma että lähes kaikki Tolkienin lukijat välittävät tämän kirjan henkilöistä. Teos on pitkä matka niin sivujen kuin kuljetun matkan ja koettujen tunteiden kannalta, alusta loppuun, mutta täysin sen arvoinen. Sitä kasvaa rakastamaan henkilöhahmoja ilman, että edes huomaa sitä ennen kuin yhtäkkiä pillittää silmänsä umpeen Pippinin ja Merryn jälleennäkemiselle, tai Legolasin ja Gimlin epätodennäköiselle ystävyydelle, tai Gandalfin hohtavalle paluulle. Jos kirja voisi olla ystävä, tässä olisi koeteltu ja todellinen ystävä. Se kantaisi sinut, kun et itse jaksa.
• Amélie Nothomb: Samuraisyleily Kirja vetosi minuun, koska olen aiemmin nähnyt elokuvan Nöyrin palvelijanne, ja tämä kirja selkeästi joko olisi samaa tarinaa tai liittyisi siihen. Nöyrin palvelijanne -niminen kirja, yllätys yllätys, sisältää elokuvan tarinan, ja tämä puolestaan keskittyy Amélien romanssiin japanilaisen miehen kanssa hänen eläessään nousevan auringon maassa. Teos on myös kokoelma kulttuurieroja, ja kuvittelisin japanofiilien pitävän teosta suuressa viihteellisessä ja informatiivisessa arvossa. Mistä pidin kirjassa oli Amélien suorasukainen, joskus jopa hieman runollinen tapa kirjoittaa asioista, mutta samalla se on se ominaisuus, joka häiritsi lukemista. Kokemukset ja tunteet, joista Amélie kertoo tuntuvat ohuilta ja lyhykäisiltä eikä hän jää pohtimaan mitään asiaa pidemmäksi aikaa - tosin voi olla, että tämä on vain hänen kirjoitustyylinsä, joten annan osan siitä anteeksi. Hän onnistuu myös kuulostamaan kovin itserakkaalta joissakin katkelmissa, mikä oli luotaantyöntävää, sillä itserakkaat kirjoittajat, varsinkin autobiografisten kirjojen kirjoittajat, ovat hyvin luotaantyöntävää porukkaa. Suurempi murhe on kuitenkin tuo tunteiden vähyys. Kuten sanoin, se voi olla vain hänen tyylinsä, mutta se jättää lukijalle ulkopuolisen olon, ikään kuin värisisi viileässä oviaukossa sen sijaan, että sukeltaisi synkeänlämpimiin syvyyksiin. Luulen, että ihmiset, jotka joko ovat asuneet Japanissa tai tosissaan haluavat tehdä niin, pitävät kirjaa todella hyvänä, viihdyttävänä ja täynnä samastuttavia kokemuksia, mutta muut lukijat jäävät kaipaamaan jotakin lisää.

Seuraava ikuisuusprojektini The Lord of the Ringsin jälkeen on Raamattu, jonka sain rippileiriltä. Lukuaikaa olisi kesäkuuhun 2014, eli on tässä aikaa. Laskeskelin tosin eräänä iltana jo, että jos nykyinen lukuvauhtini pysyy samana enkä vaihtele lukemistoani koko ajan, saan Raamatun luettua jo ennen tämän vuoden loppua.

Tällä kertaa haluaisin kuulla teiltä, mikä on paras klassikkokirja, jonka olet lukenut. Mikä siitä teki niin hyvän? Entä mikä on huonoin klassikko? Oliko se edes lukemisen arvoinen?


Ensi viikolla on viikon kirjoissa ainakin lisää Connellya, Miika Nousiaista, Sylvia Plathia ja hurmaavaa Douglas Couplandiä. Muistaakseni joku muukin, jonka nyt unohdan...



Muistakaahan myös, että arvonta päättyy tiistaiaamuna hieman kymmenen jälkeen! Tätä kirjoittaessani osallistujia on kaksi, joten tuleepa tiukka arvonta...