Muistakaa myös, että ihan pian on Chewing on Pearlsin ensimmäisen kisailun aika! H-hetki lähestyy...
Innostuksesta täristessänne minä typoilen tähän kahden viime viikon kirja-arviot, kun erinäisistä syistä en viime viikolla saanut kirjoitusta aikaan.
- Albert Camus: Rutto Kuinka erilainen kirja onkaan, kun vertaa Sivulliseen ja Putoamiseen! Tämä oli paljon perinteikkäämpi tunteiden ja lauserakenteiden kannalta. Kirjoissa on toki myös paljon samoja elementtejä: tunnelma ja miljöö, esimerkiksi. Rakastin myös sitä, että kauppias ohimennen päivitteli Sivullisen aloittavia tapahtumia - metafiktiivistä ja ovelaa (maininta oli niin pieni juttu, että sen huomaa vain, jos on lukenut Sivullisen kunnolla). Kokonaiskuvastakin puhuttaessa minä rakastan. Koko tarinaa. Se on muulta maailmalta suljetun, kuolettavan ja herkästi tarttuvan taudin kourissa kituvan yhteisön psykologista tarkkailua. Kerronta etenee lähes täysin kronologisesti, mikä toimii hyvin; se tuo jännitettä tarinaan ja lukija jännittää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Pidin myös tarinan useista tasoista: yhdellä tasolla tarkastellaan koko kaupunkia, toisilla kertojaa ja hänen tuttaviaan pienempinä palasina, esimerkkeinä siitä, kuinka tauti vaikuttaa yksityishenkilöiden elämiin. Jopa taudin teologisia ja mediko-loogisia vaikutuksia pohdiskellaan hahmojen välityksellä. Teos ei sisällä ollenkaan yliampuvia, iljettäviä kuvauksia rutosta, mikä toimii hyvin - Camus onnistuu samaan aikaan näyttämään ruton runtelemat ruumiit ja pitämään taudin kammottavana, kaameana mystisenä asiana, kuin yön selässä hiipivän viittaan kääriytyneen hahmon. Samaan aikaan tosin elämän pitää jatkua: rakastin kertojan ystävän loppumattomia tuskailuja saada kirjoitetuksi täydellisen romaanin täydellinen aloitusvirke, ympärillä häälyvästä mustasta kuolemasta hätääntymättä. Teos on samaan aikaan melko yksinkertainen ja kuitenkin monitasoinen; melko lailla täydellisesti tehty. Jos olet lukenut Sivullisen ja inhonnut sitä, kuten moni kuulemma on tehnyt, ja ihmetellyt miksi helvetissä Camus sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon, lue tämä. Vaikket olisi koskaan lukenut Camus'ta aiemmin, lue tämä. Olen jo nyt aika lailla varma, että tämä on yksi parhaista, ellei paras, kirja, jonka tulen lukemaan tänä vuonna.
- William Shakespeare: Cymbeline (suomeksi) Mitä upeaa sanaleikittelyä ja huumoria! Monet nykyaikaiset kirjailijat epäonnistuvat siinä, missä Shakespeare loisti jo neljä vuosisataa sitten. Ihailen myös hänen miljöövalikoimansa runsautta; tämä kyseinen näytelmä sijoittui vajaan vuosituhannen päähän menneisyyteen, Brittein saarille Rooman valtakunnan aikoihin. Toki perusjuonikuviot ja hahmosapluunat ovat hyvin kierrätettyjä bardin muista näytelmistä: niistä löytyy juonitteleva (usein kuninkaallinen tai korkea-arvoinen) "pahis", kiltti mutta hölmö vanhempi mies (kuten kuningas tässä), sankarillinen nuori mies, joka taistelee hölmön ja/tai ilkeän nuoren miehen kanssa, nokkela ja traaginen sankaritar... Mutta silti, kuten aina, näytelmät ovat hyvin nautittavia ja tuntuvat yhtä lukiessa aina omalta työltään, eivät lainkaan toistensa kopioilta. Ja joko sanoin sanaleikeistä?! Aivan mahtavaa. Hamlet on edelleen suosikkini, mutta Shakespeare ei koskaan petä odotuksia.
- Agatha Christie: Hickory Dickory Dock Yksi uudempia Christien kirjoja, sijoittuu 1950-luvulle. Eron aiemmin kirjoitettuihin teoksiin huomaa tekstissä - nuoret ovat paljon modernimpeja ja puhuvat slangia. Vaikka en inhonnutkaan tätä, pidän silti paljon enemmän Christien vanhemmista kirjoista, varsinkin ennen toista maailmansotaa kirjoitetuista. Pidän niiden vanhanaikaisista tavoista, puhetyyleistä, etiketeistä ja kaikesta. Kirjassakin ne ovat hyvin tärkeitä. Tämä teos ei ollut huono, mutta ei mielestäni todellakaan yksi Christien parhaista. Loppu tuntui kovin kiirehdityltä ja poisselittelyltä, ei väliä kuinka paljon (tai vähän) sitä oli etukäteen pohjustettu. Kaipasin myös Poirot'lle ominaisia suljetun huoneen loppupäätelmiä, mutta eniten minua kai tässä teoksessa häiritsi tunnelma. Se ei ole välttämättä kovin suuri asia, mutta... Tämä teos ei tosiaankaan yllä samalle tasolle kuin Kuolema Niilillä ja muut vaikuttavat Christien teokset. Tämä on pikemminkin samaa tasoa kuin Kissa kyyhkyslakassa.
- Ambrose Bierce: The Devil's Dictionary (illustrated by Ralph Steadman) Mikä upea sattumanvarainen löytö. Rakastan sitä, että kirja on sata vuotta vanha ja silti lähes kaikki - jos eivät peräti kaikki - määritelmät pitävät edelleen paikkaansa. Teos on hyvin samankaltainen kuin Flaubert'n Valmiiden ajatusten sanakirja, tosin vieläkin kyynisempi, misogynistisempi ja ihmisvastainen. Rakastan tällaisia kirjoja (näitä kahta, jotka olen lukenut ja joista tiedän). Sarkastisten, humorististen sanakirjamääritelmien takana on niin paljon hapokasta älyä ja ajatuksia. Oi, ihanuutta! Ja mitä voinkaan sanoa Ralph Steadmanin piirroksista? Ne ovat upeita, sopivat kirjaan kuin nenä naamaan. Niistä tulee mieleen Johnny the Homicidal Maniac ja C.S. Lewisin Paholaisen kirjeopisto - suttaisia mustekynällä piirreltyjä absurdeja hahmoja. Ihastuttava pikku kirja kaikin puolin. Toivon, että omistaisin molemmat "sanakirjat" ja katalogin niiden sisältämistä sanoista - kuinka mahtavan omalaatuisia kortteja sitä voisikaan askarrella vaikka ystävien häihin ja muihin juhliin!
- Anni Polva: Kumman teistä otan? Tämä on mummini kirja ja otin sen hupilukemistoksi; mummilla on kokonainen sarja näitä 1940-1950-lukujen aikaisia chick lit -kirjoja, samalta kirjoittajalta. Voi että, kuinka tekstin kieli ja asetelmat ja kaikki olivat niin ihastuttavan vanhanaikaisia, kuin katselisi mustavalkoista Suomi-filmikomediaa! Teos oli aivan perus-chick lit eikä sisältänyt älykkyyttä tai mitään ihmeellistä, mutta se oli niin suloinen! Miltei näin ja kuulin hahmot ja paikat lukiessani. Tämä ei ole mikään Nobel-voittaja, mutta voi hitto, että oli suloinen! Tulen lukemaan kaikki muutkin mummin hyllyn kirjat heti kun voin.
- Markus Kajo: Kettusen kirja Koko kirja täynnä samaa pokerinaamalla selostettuja nokkeluuksia kuin muistan Kajon suoltaneen TV2:n Naurun paikka -ohjelmassa lapsuudessani. Kaikki kirjan tarinat ovat vain noin sivun pitkiä, joten niitä on melko runsaasti, ja ne usein päättyvät aivan eri aiheisiin kuin aloittaessa. Rakastan sitä. Mahtavaa nokkeluutta ja muka-vakavuutta ja kielellä leikittelyä, ja juttuaiheet ovat niitä, joita kaikki itsekseen miettivät, mutta uskovat olevansa ainoita, joten eivät koskaan puhu muiden kanssa niistä. Tässä ne ovat, kaikki hassunhupaisat aatteemme paperilla valmiiksi sanoihin valeltuina, tarjoiltuina huumorin kera. Tekstin aiheisiin haparoin aasinsilloin liittyvät kuvat ovat kuin kirsikka annoksen päällä. Tämä on niitä must-read -kirjoja.
Oletteko te koskaan lukeneet jotain makaaberiaiheista tai -sisältöistä teosta, joka sai teidät innostumaan?
Minulle tulee mieleen muutama: edellämainittu Rutto (kesken lukemisen piti syöksyä Wikipediaan lukemaan taudista lisää, ja viime viikolla hihitin innostuneena elokuvateatterissa, kun Tähkäpään paha äitipuoli esitti ruttoa Disneyn animaatiossa Kaksin karkuteillä - hiuksia nostattava seikkailu), Edgar Allan Poen novellit (joista yksi on muuten veriruttoa kuvaava The Masque of the Red Death!), ja Dexter-kirjat, joissa saa seurailla ilkeiden ihmisten kiduttavia kuolemia ihan aitiopaikalta, ikään kuin Dexterin Dark Passenger.
Pidän kyllä makaabereistakin kirjoista kunhan ne eivät mene liian pitkälle. Esimerkiksi American Psychoa lukiessa minun teki välillä mieli laittaa kirja pois, sillä mielikuvitukseni maalasi eteeni vähän liiankin tarkkoja mielikuvia.
VastaaPoistaItsekin olen muuten lukenut tuon Punaisen surman naamion, mutta se ei muistaakseni herättänyt minussa suurta mielenkiintoa ruttoa kohtaan. Ehkäpä kaikki hyvin ruumiillinen vain hieman kammottaa minua. Esimerkiksi Hannibal Lecter -kirjoja pystyn kuitenkin lukemaan täysin huoletta, mutta niissä onkin niin paljon myös psyykkistä puolta.
Olen kanssasi täysin samaa mieltä American Psychosta - se meni ainakin itsellä (ja sinulla?) liian pitkälle kaikessa hurmeisuudessaan ja yksityiskohtien kuvailemisessa.
VastaaPoistaMinullakin oikeastaan vasta tämä Camus'n Rutto herätti mielenkiinnon kyseistä tautia kohtaan. Kenties se johtuu siitä, että maagisella ensimmäisellä lukukerralla Poe'ta lukiessani en tiennyt, minkä allegoria/metafora Punainen surma on. Ja toki esimerkiksi sinulla ja monilla muilla voi vain olla, ettei aihe kiinnosta tai innosta.
Kerrot hienosti kahdessa virkkeessä tuon ruumiillisuuden ja psyykkisen kammotuksen! Rivien välissä on suuria ajatuksia.
Kiitos kommentistasi!